"Tulevilla opettajilla tulisi olla oikea ajattelutapa, sillä ajattelutapa on kuin soihtu, jonka valossa opettaja vaeltaa."
Ensimmäisessä näkökulmassa keskeistä on opettajaopiskelijoiden oma oppiminen sekä oppiminen ja opettaminen eri oppilaitoksissa.
Opettajankoulutuksen yleistavoitteista painottuu elinikäisenä oppijana kehittyminen.
12 kommenttia:
Mielenkiinnon vuoksi voi lukea seuraavan raportin ja pohtia mielessään mitä siitä jää opettajaksi kasvavalle ajateltavaa.
http://ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/Oivallus_loppuraportti_web.pdf
ek.multiedition.fi
Silmäillen luin raportin ja siinä oli aivan mainioita ajatuksia meille tulevaisuuden opettajille! Toimintakulttuurin muutos erityisesti perusopetuksen puolella lienee aikaa vievä prosessi, mutta ehkä vähitellen...
Päiväuni perusopetuksesta
NK1-pohdintaa:
Opettajaksi ei oikeastaan valmistuta, vaan paremminkin kasvetaan. Opettajan on hyväksyttävä niin oma kuin oppijoidenkin keskeneräisyys. Olemme kaikki matkalla kohti asioiden syvempää ymmärtämistä. Opettaja oppii myös omilta oppilailtaan/opiskelijoiltaan. "Ahaa, näinkin tämän voin ajatella!"
Keskeinen asia oppimistilanteessa on toimiva vuorovaikutus opettajan ja oppijoiden välillä, mutta myös oppijoiden välillä keskenään. Turvallisessa ja rennossa ilmapiirissä tapahtuu oppimista. Tunnetilamme opettajana vaihtelee; sama on hyväksyttävä oppijoissa. Opettajakin saa näyttää tunteensa, mutta opettajan tulisi osoittaa, että tunteita voi säädellä.
Oppimiselle on annettava riittävästi aikaa. Erityisesti huomaan tämän suomea opiskelevien oppilaideni kanssa.
Jokainen tarvitsee kannustusta ja rohkaisua - vielä aikuisenakin.
Hienoa Pohdintaa Päivi! Meillä on jatkuva "kasvukausi" meneillään eli koskaan ei voi sanoa olevansa valmis mutta on valmiinpi. Sekin tuntuu hyvältä :D
Lähipäivässä 28.9.11 näimme ja kuulimme "pienryhmien näköisiä" koosteita merkityksellisestä oppimisesta. On ollut hienoa jakaa ajatuksia ja kokemuksia niin omassa pienryhmässä kuin koko ryhmänkin kesken ja käytännössä kokea, millainen voimavara on jaettu asiantuntijuus. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea; tuomme pienryhmiin ja isoon ryhmään omat vahvuutemme ja yhdessä luoden saamme yllättävän paljon aikaan. Yhdessä myös kasvamme entistä parempaan opettajuuteen. Sinisten esille tuoma toteamus: ”oppilaat ovat opettajansa peili” jäi puhuttelemaan. Henkilökohtaisena kokemuksena vielä sanoisin, etten ole koskaan ennen missään opintoryhmässä kokenut niin turvallista ja hyväksyvää ilmapiiriä kuin TAOKKissa. Tämä on todella terapeuttista! :) Toivoisin, että omat oppilaani perusopetuksessa ja lukiossa saisivat kokea samaa.
Oli erittäin antoisaa tutustua Leppoisien NK1-esseeseen. Kun luin oman edellisen kommenttini, totesin, että se oli lähes C. Rogersin sanoin. Hän vertaa opetustilannetta terapiatilanteeseen ja katsoo, että molemmissa on kyse persoonallisesta kasvusta ja kehityksestä. Ihanteellinen oppimistilanne koskettaa siis sekä affektiivista että kognitiivista puolta ihmisessä. Oppimistilanteessa on läsnä ihmisen koko elämänhistoria.
Koko sen ajan, kun olen toiminut perusopetuksessa (nyt 4. päätoiminen tuntiopettajuus) olen kokenut olevani työyhtesöni - tai oikeammin työyhteisöjeni, koska niitä on kiertävällä opettajalla useita - ulkopuolinen tarkkailija. Epäpätevänä en ole juuri uskaltanut ottaa kantaa moniin asioihin, vaikka olisin halunnutkin. Vähitellen olen kuitenkin uskaltanut alkaa osallistua keskusteluun ja tuoda esiin näkemyksiäni. Perusopetuksen oppimistilanteet ovat hyvin pitkälle formaaleja ja institutionaalisia, ryhmäkoot ovat usein aivan liian suuria, avustajaresurssit riittämättömiä ja behavioristinen ajattelu- ja toimintatapa on usein vallalla. Perusopetuksen opettajat ovat aika lujilla ja kovassa aikapaineessa... Joskus tuntuu, että päivät ovat yhtä pilliinpuhallusta ja kellonsoimista, käytäviä ravataan kuin armeijan liikekannallepanopäivänä... Uudistushalua on, mutta miten uudistuksia voisi toteuttaa? Jos ryhmäkoot olisivat pienempiä opettajilla olisi enemmän mahdollisuuksia päästä selville kaikkien henkilökohtaisista tavoitteista ja kätketyistä mahdollisuuksista. Maahanmuuttajaoppilaitani, joita minulla on kerralla välillä vain yksi ohjattava "ryhmässä", kerkiän opastaa todella yksilöllisesti ja räätälöidä heille tarpeiden mukaista opetusta, mutta englannin opetuksen osalta - vaikka jakoryhmät onkin - en tähän kykene läheskään samalla tavoin. Tukiopetuksella yritetään paikkailla jonkin verran, mutta tukituntien määrä on hyvin rajallinen. Opettajana kamppailen usein riittämättömyyden tunteiden kanssa. Olenko tehnyt kaiken voitavani? Pitäisikö minun keritä/jaksaa enemmän?
PS Kaipaan kovasti tänne blogiin toistenkin mielipiteitä ja kokemuksia!
Toivotavasti koko ryhmä herää vähitellen tähän erinomaiseen oppimisympäristöön, jota kautta pedagogiset opinnot voivat saada syvyyttä ja laajuutta yhdessä rakentaen.
Oli ilo tutustua Wirtasten NK1-lopputuotokseen! Teoria oli tuotu varsin luovasti, havainnollisesti ja ymmärrettävästi käytäntöön. Rehtorin tarina oli kertakaikkiaan mainio. Wirtasista irtoaa vaikka mitä!
Minusta oli hienoa myös se, että jokaisen Wirta-sen henkilökohtainen tarina oli luettavissa erikseen. Niissä oli varsin koskettaviakin asioita; olette antaneet paljon itsestänne muille! Arvostan sitä. Erityisesti minuun kolahti Sarin tarina, jossa oli kokemuksia maahanmuuttajien kanssa työskentelystä. Siinä joutuu laittamaan itsensä todella likoon ja kokeilemaan väkisinkin uusia ja itselle ehkä aikaisemmin vieraita tapoja opettaa.
Myös Susannan tarina taidealalta puhutteli. Kirjoitit, Susanna, siitä, miten jonkun opettajan tyrmäävä mielipide nuorella iällä saattaa vaikuttaa itsetuntoon... Olen lukenut viime päivinä Atjosen kirjaa Hyvä, paha arviointi ja sieltä spottasin s. 84 juuri näitä ajatuksia: "... oppimiseen kohdistuva itseluottamus on tärkeä sekä opiskeluprosessin että -tulosten kannalta. Koululla - kuten nyky-yhteiskunnassa yleisesti - on taipumusta keskittyä moitteisiin ja arvosteluun, minkä vastapainoksi tarvittaisiin myönteistä ajattelua. Kannustava arviointi on sitä tähdellisempää, mitä nuoremmista oppijoista on kyse."
Maahanmuuttajista saisi irti vaikka mitä. Heidän kanssaan oma ajatusmaailma muuttuu väkisinkin. Oikeastaan se on yksi rikastuvimmista opettamiskokemuksista joita minulla on ollut. Heidän ajatustapansa asioihin on jotenkin niin omanlaistaan ja jokaisessa maassa oppiminen hoidetaan niin eri tavalla. Olen jo useita kertoja hämmästellyt esim. Thaimaalaisten taitoja ja varsinkin uskallusta lähteä toiselle puolelle maailmaa täysin luku ja kirjoitustaidottomana. Täällä meillä Suomessa on oppimisvelvollisuus niin korkealla, että on vaikea ymmmärtää miten he tulevat toimeen omassa maassaan. Saatikka sitten täällä pohjolassa
Tähän väliin joitain poimintoja NK1:n opetusharjoitteluista ja -havainnoinneista, tarkempi 'päiväkirja' tallennettu Moodleen (ehkä sitä ei olisi tarvinnut tehdä, mutta tuntui pitkältä kokonaan tänne blogiin laittaa..).
NK1 / HT2: Toinen harjoitustunti oli Saimaan ammattikorkeakoulussa kone- ja tuotantotekniikan koulutusohjelmassa. Opiskelijat ovat ns. aikuisopiskelijoita, kyseessä oli opintojakson 2. luentokerta, opiskelijoita paikalla vajaa 20. Tämänkin opintojakson olen aiemmin pitänyt muutaman kerran. Luennon aiheena yksi opintojakson keskeisistä teemoista, vierintälaakerin mitoitus. Luento koostui neljästä 45 minuutin osiosta, kahden osion jälkeen oli 15 minuutin tauko. Opiskelijat olivat tuttuja aiemmilta vuosilta, ja heidän kanssaan on erittäin helppo tunteja pitää. Ilmapiiri on mukavan vapaa ja pientä naljailua harrastetaan puolin ja toisin. Nämä sivutoimisesti tehtävät opetukset vedän hyvin minimaalisella valmistautumisella, valmiiseen luentomateriaaliin ja ulkomuistiin tukeutuen pyrin puhumaan siedettävän vähän, enemmän havainnollistan asioita liitutaululle ja koitan saada asiat puettua ymmärrettävään muotoon huomioiden aikuisopiskelijoiden kovin kirjavan taustan. Lyhyen asiaan johdattelun jälkeen laitoin opiskelijat laskemaan laakerin mitoitustehtävää, jossa loppuaika käytännössä menikin. Kiertelin ympäriinsä luokassa, neuvoin tarvittaessa ja pyrin havainnoimaan, kuka mitenkin tehtävässä etenee ja tarvittaessa heitin pienen kannustuksen tai osoitin melko hienovaraisesti, missä menee pieleen. Välillä muistin myös auttaa opiskelijoita itse löytämään virheensä sopivilla johdatteluilla ja kysymyksillä. Aika menee näissä nopeasti ja yleensä mieli on kevyt sekä ennen että jälkeen opetustuokion. Olemattomasta valmistautumisesta (tuossakin tulin opettamaan juoksujalkaa muista jo kohtalaisen pitkän päivän kiireistä) johtuen joitain asioita vähän jouduin opetuksessani korjailemaan ja tuumimaan, mutta ei sekään suuresti vaikuttanut opiskelijoita häiritsevän. Mitään ihmeellistä opetuksessa ei siis tässäkään harjoittelutunnissa, mutta rentoon sekä kuitenkin kohtalaisen tehokkaaseen ilmapiiriin olin tyytyväinen.
Ja pari välähdystä havainnoinneista:
NK1 / H5 & H6: Nämä havainnoinnit tein alakoulun 5. luokassa, jossa toteutettiin inklusiivisen erityisen tuen mallia. Luokalla on 29 oppilasta, joista 9 on erityisoppilaita (adhd, asperger yms.). Opetuksesta huolehtii erityisluokanopettaja, luokanopettaja ja kaksi avustajaa. Kokonaisuus nojautuu yhteistoiminnallisuuteen, joka pyrkii ehkäisemään eristäytymistä ja silmätikuksi joutumista. Äidinkielen tunti alkoi päivän alussa kokoontumisella luokan takaosaan, jossa kaikki (myös opettajat ja minä) kertoivat viikonlopun tapahtumistaan. Oppilaat ovat tähän tottuneet 1. luokasta alkaen ja tapa vaikutti varsin hyvältä, selkeästi näki, että oppilaat ovat tottuneet kertomaan kuulumisiaan ja osaavat luontevasti ja rohkeasti puhua. Suuri osa äidinkielen tunnista kuluikin tähän, loppuosa meni enemmän yleisiä asioita erityisluokanopettajan taholta mieleen muistuttaessa, toinen opettaja ja avustajat varmisti, että kaikki saivat asiat ylös ja opastivat tarvittaessa. Oppilaat olivat varsin kiltin oloisia, erityistapauksia en kaikkia pystynyt heti suoraan tunnistamaan, yhteistoiminnallinen lähestymistapa vaikutti tuottaneen varsin hyviä tuloksia. Tästä jäi oikein hyvä mieli, myös opettajat tuntuivat tulevan hyvin toimeen keskenään. Englannin tunnille opiskelijat jakautuivat kahteen ryhmään, menin helpotetun englannin ryhmän mukaan (8 oppilasta). Erityisluokanopettaja veti yksin tätä opetusta, erillistä englannin opettajaa ei siis ollut. Aiheena oli varsin haastavat a-, an- ja the -artikkelit, yksikkö ja monikko. Aihepiiri oli selvästi liian haastava suurimmalle osaa oppilaista, merkittävää oppimista tunnilla ei tuntunut tapahtuvan. Tehtäviä kuitenkin muutaman ehti opettaja läpi käydä ja kyseli vuoron perään oppilailta vastauksia sekä opasti kärsivällisesti. Ei ehkä mikään palkitsevin opetustuokio, enkä ole varma, kannattaako tunteja tähän aihepiiriin juurikaan uhrata. Oppilaista osa tuntui hieman epätoivoisilta englannin suhteen, muutama kuitenkin selkeästi yritti ja osasikin. Motivointia ja osaamisen huomioimista tuli hyvin opettajan taholta. Sivuhuomiona luokkatilan lämpötila; luokka oli todella kylmä, ehkä 15-16 astetta, joten ulkotakkia tuli ikävä.
KimmoKe,
oli mielenkiintoista lukea harjoitustunneistasi ja havainnoinneista! Itse olen joskus huomannut sellaisen asian, että jos olen valmistellut tuntini pilkkua viilaten hirveän tarkkaan, niin sellaisen tunnin anti ei yleensä ole paras mahdollinen. On toki helpompi mennä tunnille, kun tietää valmistelleensa ja on muutama asia ylhäällä vaikka ranskalaisin viivoin, mutta improvisaatiolle on hyvä jättää aina jonkin verran tilaa. Ja koskaanhan ei tiedä, mitä tunti oppijoiden taholta tuo mukanaan...
Oli mielenkiintoista lukea myös äidinkielen ja englannin opetuksesta, koska itsekin opetan perusopetuksessa (S2 ja englanti + lukiossa venäjää sivutoimisesti). Nykyluokkahuoneessa voi tosiaan olla monta toimijaa samanaikaisesti läsnä ja se on hyvä asia. Tuntien sujumisen kannalta joskus elinehto. On totta, että jotkut aihepiirit ovat joillekin oppijoille yksinkertaisesti liian haastavia. Materiaalia joutuu joskus karsimaan reilulla kädellä, ja niin tuleekin tehdä erityisoppijoiden kohdalla.
Metkaa, että minäkin opetin ennen joulua englantia noissa lämpötiloissa :) Kuuluukohan suunnitelmaan?!
Lähetä kommentti