"Opettaja on kuin kalastaja. Ellei tunne kalalajeja, on ihan sama, kuinka hyvät kalastusvälineet ovat."
Opettajankoulutuksen yleistavoitteista painottuu työyhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä kehittyminen. Kolmannessa näkökulmassa keskeisiä asioita ovat opettajan yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen osallistuminen ja vastuu, erilaiset oppimisympäristöt sekä opettajan eettinen vastuu.
32 kommenttia:
NK3-osioon liittyi tehtävä käyttöteoriasta, jossa piti pohtia omaa ihmis-, tieto- ja oppimiskäsitystään.
Luulen, että meistä useimpien ihmiskäsitys ei edusta puhtaasti yhtä yksittäistä käsitystä, vaan on sekoitus useampia käsityksiä. Oma käsitykseni ihmisestä on lähinnä humanistinen ja kognitiivinen. Olemme ainutkertaisia ja vastuullisia oman toimintamme ohjauksesta. Olemme myös tiedostavia ja empaattisia ja pyrimme aktiivisesti kehittämään itseämme. Käsittelemme tietoa aktiivisesti ja ohjaamme tiedon avulla toimintaamme. Ohjaamme toimintaamme tietoisesti, mikä erottaa meidät eläimistä. Olen rationaalinen, taloudellinen ja kasvuhakuinen, mutta myös - valitettavasti - hieman kontrollia korostava. Valvon omia oppilaitani/opiskelijoitani melko tarkasti. Toisaalta - tämä on hyväkin piirre erityisesti perusopetuksessa. Kotitehtävät ovat iso osa oppimista. Jos esim. niiden tekemistä ei koulussa kontrolloitaisi, osa jättäisi ne tekemättä.
Tieto- ja oppimiskäsitykseni on lähinnä konstruktivistinen: opetus ei ole irrallisten tietojen ja taitojen siirtoa, vaan uusi tieto rakentuu aiemmin opitun varaan. Oman ikäpolveni edustajat (40+) ovat koulunsa käyneet lähinnä behaviorismin kultavuosina: meitä on ohjattu ulkopuolelta tulevilla käskyillä ja opetettu antamalla tietoa valmiiksi pureskeltuna. Huomaan, että sama peikko vaanii minuakin... Yritän kuitenkin ottaa oppimisen lähtökohdaksi enemmän oppijoiden subjektiivisia kokemuksia ja elämyksiä ja saada oppijat arvioimaan omaa oppimistaan. Jokaisen tuntisuunnitelman alussa pitäisi lukea kissankokoisin kirjaimin: pidä tavoitteenasi oppilaiden positiivinen minä-kasvu!
Oppilailla on tietoa paljon ennestään. Sen saa esille niinkin yksinkertaisesti kuin kyselemällä, virittämällä keskustelua ryhmissä ja teettämällä ryhmätöitä, erilaisia projekteja. Ei pyydetä valmiita vastauksia valmiisiin kysymyksiin. Oppiminen on prosessi, jonka aikana syntyy uusia oivalluksia ja uutta tietoa.
Pohdin vielä kysymystä: Millainen opiskelumateriaali tukee parhaiten konstruktivistista tietokäsitystä?
Oppikirja tuntuu ehkä monesta nykyään jo vanhalta käsitteeltä. Kielenopettajana en kuitenkaan heittäisi oppikirjaa roskakoppaan. Keskustelin asiasta juuri NK2-ohjaavan opettajani kanssa ja hän oli samaa mieltä. Kirjalla on edelleen paikkansa. Sen voi kätevästi ottaa mukaansa minne vain. Yksissä kansissa on kaikki tarpeellinen ja oleellinen.
Oppikirjasarjat ovat hyviä ja tarpeellisia erityisesti kielen perusteiden opiskeluun, mutta niiden lisäksi opiskelijoille tulisi tarjota paljon autenttista ja ajankohtaista materiaalia opiskelijoita itseään kiinnostavista aiheista. Itsenäisen, oppitunteja täydentävän opiskelun mahdollisuudet ovat nettiaikana rajattomat. Opiskelijat tarvitsevat kuitenkin ohjausta tiedon haussa.
Kielen opiskelussa on otettava huomioon opiskelijoiden ikätaso, tarpeet ja tavoitteet kielenopiskelun suhteen. Materiaali ja opetuksen painopistealueet on valittava näiden mukaisesti. Lisäksi on pidettävä mielessä erilaiset oppimistyylit. Harjoitusten tulee olla motivoivia ja relevantteja. Yleensä kielenopiskelijat innostuvat, kun he pääsevät rakentelemaan sanottavaa vieraalla kielellä juuri niistä asioista, joista he äidinkielelläänkin mielellään puhuisivat.
Kielenopiskelua voi suunnata myös ulos luokkahuoneista. Opiskelijoille voi antaa tehtäväksi vaikka referoida jokin ajankohtainen uutinen vieraasta kielestä suomeksi. Tai suomen opiskelijoita voi pyytää havainnoimaan koulumatkalla erilaisia kylttejä / mainoksia ja kirjoittamaan havaintonsa ylös. Näinkin opitaa uusia sanoja.
Kieliopin opiskelu on perinteisesti ollut tylsää pykäläviidakkoa. Sellainen kielen rakenteiden opetusmateriaali, jossa oppilas johdetaan itse teksteistä havainnoimaan rakenteita ja johtamaan niistä säännönmukaisuuksia esim. täydentämällä itse taulukoita, on minusta parhaimmasta päästä.
Hyviä huomioita, olen samaa mieltä kanssasi Päiväuni.
Minulla on vahva behavioristinen tausta, mutta tässä oman opiskeluni myötä olen oppinut löytämään itsestäni humanistia ja arvostamaan myös konsruktivista oppimiskäsitystä. Kun vastaan tulee näissä opeopinnoissa samoja kirjoja, joita olen juuri lukenut kasvatustieteissä ja sosiaalipsykologiassa, katsoo niitä uusin silmin ja saa yhdistää niistä jo opittuja asioita nyt uusiin juttuihin. Ymmärtääkin monia asioita nyt paremmin.
Vaikka oma opetettava alani on vahvasti ohjeistettua, on siinä myös mahdollista käyttää monenlaisia opetusmenetelmiä sen sijaan, että ämpärillä yritäisi kaataa tietoa. Tänä päivänä opiskelijatkin ymmärtävät jo hyödyntää aiemmin opittua uuden tiedon jäsentämisessä. Vaikka tiettjä sääntöjä ja lainalaisuuksia opiskeltavassa aineessa on,on silti kaikissa asioissa monta puolta ja keskustelemalla yhdessä opettajakin löytää aivan uusia ulottuvuuksia.
Tässä minun aatoksia ihmiskäsityksestäni opettajana:
Ihmiskäsitykseni oppimisen näkökulmasta perustuu kunkin yksilön tietomäärän, ajattelukyvyn ja tunne-elämän kolminaisuuteen. Jokaisella on olemassa tietty määrä opittua ja omaksuttua tietoa, jota edelleen lisätään, rikastetaan, jalostetaan, korvataan ja jalkautetaan käytäntöön ajattelukyvyn ja tunne-elämän kokemusten ohjaamana. Pidän tärkeänä yksilöllisyyden kunnioittamista ja oikealla tavalla tasavertaista kohtaamista. Tyypillisesti suhtaudun positiivisesti yläkanttiin kohdistuvin odotuksin opiskelijoiden kykyihin ja osaamiseen. Uskon heidän pystyvän parempaan, kuin itsekään uskovat. Hyväksyn kuitenkin inhimillisyyden enkä mittaa ihmisen arvoa tämän oppimistaidoilla.
Ohjaamisen ihmiskäsitys -testi osoitti, että painotun keskiarvoon nähden kasvuhakuisuutta, rationaalisuutta ja taloudellisuutta korostavaan ihmiskuvaan. Mielestäni tämä tukee kohtalaisesti edellä esittämiäni ajatuksia. Uskon kasvupotentiaalin olemassaoloon ja kontrolliakin pidän tärkeänä työkaluna, kunhan se ei ole liian määräävässä asemassa. Testin tuottama lause: "Periksi antaminen opiskelijoiden vaatimuksille on heikkouden merkki" on jotain sellaista, jota en itsessäni ainakaan tällä hetkellä tunnista. Mieluusti kuuntelen opiskelijoiden toivomuksia ja pyrin niitä huomioimaan siten, ettei homma mene hyväksikäyttämisen puolelle. Keskinäinen kunnioitus on lähtökohta, joka kimpoaa monessakin asiassa motiiveiltaan terveeseen ja luontevaan toimintamalliin.
Ja tässä tietokäsityksestäni..
Tietokäsitykseni perustuu kyseenalaistamisen, epävarmuuden ja ainakin osin sisäsyntyisen motivaation sekä itseohjautuvuuden luoman oikean ymmärtämisen tarpeen arvostamiseen. Sinänsä väärän ja oikean tiedon asetelma ei välttämättä herätä suuria intohimoja vaan se, kuinka ihminen perustelee johtopäätöksensä, malttaako itse kaivaa ja tuottaa tiedon tukimateriaalia. Valmisvastauksiin (vaikka sinänsä oikeisiinkin) tyytyminen ei kunnioita yksilön tarpeita ja kykyjä ollessaan ainut toimintamalli. Hyväksyn tiedon ja uskomusten kietoutumisen toisiinsa, koska sitä kautta tiedon hankintaan tulee kiehtovaa epävarmuutta, joka pakottaa pitämään aistit valppaina ja kulkemaan varovaisemmin. Liian nopea omaksuminen ja eteenpäin kulkeminen usein näyttää kokonaisuudesta kapean kattauksen. Tietoon tulee suhtautua kunnioituksella, muttei pelolla. Tieteellisen tiedon rooli on olennainen teknologian ja monen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin liittyvän asian suhteen, mutten pyri yksinkertaistamaan elämää siten, että kaikki olisi selitettävissä tieteen avulla. Kunnioitan monenlaisia tiedon muotoja ja ennen kaikkea sitä asennetta, jossa ymmärtämisen tarve ja omien rajojen tunnistaminen rohkaisee myöntämään epävarmuuden ja tietämättömyyden kylmän, tylsän, hedelmättömän ja valheellisen kaikkitietäväisyyden asemesta.
Tätä parhaiten tukeva opetusmateriaali on jotain sellaista, jonka tuottamisessa ainakin itselläni on suuria vaikeuksia. Inspiroivaa, haastavaa, kysymään laittavaa, pohdituttavaa, ei tuputtamista, näkemisen sijasta tunnistamiseen ja mekaanisen seuraamisen asemesta aktiiviseen löytämiseen johdattavaa.
Ja vielä oppimiskäsityksestäni:
Oppimiskäsitykseni ihanne koostuu itseohjautuvuuden, kokemuksellisuuden, yhteistoiminnallisuuden ja konstruktivismin muodostamaan kokonaisuuteen. Pohjana on yksilöllisyyden ja ihmisyyden kunnioitus ja luottamus kunkin kykyihin. Valmispakettien nielemisen sijaan oivallusten, aitojen oppimistarpeiden ja epäonnistumisten kautta koostuva oppimisprosessi jättää syvempiä jälkiä ja antaa itse koeteltuja eväitä pidemmäksi aikaa. Tieto ilman ymmärrystä ympäröivästä yhteiskunnasta, sosiaalisista suhteista ja ylipäätään toisista ihmisistä on ohutta, joten yhteistoiminnallinen oppiminen laajentaa oppimiskokemuksien sovellusaluetta käytännön tarpeisiin vastaten. Tätä oppimiskäsitystä on helppo tuoda käytäntöön ongelma- ja ratkaisukeskeisessä projektiopetuksessa, mutta hankalampi perinteisessä lähituntityöskentelyssä. Behaviorismia sovellan siten, että pyrin opiskelijoita ottamaan rohkeammin askeleita kohti maalia, jota he eivät usko saavuttavansa. Yrityksen ja erehdyksen kautta syntyy löytämisiä, jotka valavat uskoa omiin kykyihin ja tehtävän ratkaisun mahdollisuuteen. Tästä syntyvä tunne on kannustava palkinto, jota ei tarvitse alleviivata tai erikseen työpöydän ääreen kantaa.
Käytte mielenkiintoista keskustelua oppimisesta. Kognitiiviseen psykologiaan pohjautuva konstruktivistinen oppimiskäsitys korostaa oppijan oman aktiivisuuden sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisprosessissa. Yhteistoiminnallisuus on aktiivinen osoitus arjen tasolla tästä. Tuntunee tutulta opeopinnoissakin. Onko sitten behavioristisella näkemyksellä ja sen sovelluksilla sijaa opetuksessa ja oppimisessa? Pohdi sitä mielessäsi. Mitenkäs sitten humanistinen lähestymiskulma soljuu reflektointiinne näistä asioista? Sugarman L 2005. Life-Span Development. Frameworks, accounts and strategies voi avartaa jotain oppimisesta, opetuksesta vuorovaikutuksesta ja oppimisympäristöistä elämänkulun ja kehityksen viitekehyksissä.
Marjatta
Eilisten havainnointieni johdosta pohdiskelen erityisopettajan tehtävää.
Seurasin opetusta pienryhmässä, jossa on yht. 8 oppilasta tasolla eskari - 3. lk. Kyse on siis kokoaikaisesta erityisopetuksesta. Erityisopettaja saa olla melkoinen virtuoosi, kun yhtä tuntia kohden on valmisteltava koko ryhmän yhteinen aloitustuokio ja toisaalta erikseen usealle eri tasolle tehtävät ja tekeminen sekä loppuun jälleen ryhmän yhteinen työskentely, kokoava tilanne. Ko. erityisopettajalla, jota seurasin, on kyllä koko ajan ryhmässään koulunkäyntiavustaja. Ilman häntä homma tuskin toimisikaan.
Inklusiivisessa peruskoulussa opettajien täytyy muutoinkin kehittää itseään erityisopettajan tehtävän suuntaan, sillä luokissa voi olla yhtä aikaa useita erilaisista oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita hopseineen ja hojkseineen. Peruskoulun opettajia vaivaa usein kyllä hirveä riittämättömyyden tunne: samanaikaisopettajia ja koulunkäyntiavustajia kaivataan oppimisen tueksi paljon enemmän. Olen pohtinut tilannetta myös erityisoppijoiden itsensä sekä lahjakkaiden oppilaiden näkökulmasta. Erityisoppijat esittävät usein myös itse toiveensa saada opiskella pienryhmässä, jossa keskittyminen olisi helpompaa, mutta siihen he eivät välttämättä pääse. Ja kuka huolehtii luokkien erityislahjakkaista oppilasta? He taitavat olla usein oman onnensa nojassa... Suurin osa opettajan ajasta menee erityisoppijoiden huomioimiseen eikä opettaja tahdo keritä järjestää lisätekemistä lahjakkaille ja nopeille. Eräs kollegani totesikin tilanteestaan, että hänellä on ihan "jakomielitautinen" olo...
Omien lasteni kautta seuraan nyt myös 9-luokkalaisen tilannetta ja lukion valintaa. Tendenssi tuntuu olevan nuorten keskuudessa, että vain "luuserit" jäävät kotoisen pikkupaikkakunnan lukioon. Lahjakkaat haluvat tässä vaiheessa "ottaa irti" ja hakeutua kovatasoisiin lukioihin, joissa on myös itseä kiinnostavia painotuksia, esim. ilmaisutaidon lukioihin. Tuntuu jotenkin aika raa´alta ja kovalta peliltä.
Myös perusopetuksen kouluja asetetaan vanhempien välisissä keskusteluissa paremmuusjärjestykseen: hyvä- ja huonomaineisiin kouluihin. Mennäänköhän jossakin vaiheessa vielä takaisin kansa- ja oppikouluihin tai ainakin valitaan tasoryhmiä: suppea, laaja?
Käyttöteorian ympärillä on keskustelua ja erilaisuuteen ja monikulttuurisuuteenkin NK3 teemojen kautta in avauksia, mutta kommentointia on edelleen aiheellista lisätä.
Kun kartoitetaan ja tutkitaan maahanmuuttajien oppimisvaikeuksia, tarvitaan eräänlaista S2-opetuksen ja erityisopetuksen synteesiä.
Alkuvaiheen kielenoppimisprosessiin kuuluu tietynlaisia virheitä eli ne eivät välttämättä ole merkkejä varsinaisesta kielihäiriöstä, mutta jos kielelliset vaikeudet ovat suuria ja jatkuvat keskimääräistä pidempään, täytyy ehdottomasti pohtia, onko taustalla kielellinen häiriö.
Sellainen seikka tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, ettei kaksikielisyys pahenna kielellisiä oppimisvaikeuksia eikä myöskään ole este kielten oppimiselle. Maahanmuuttajataustaisilla oppijoilla on kuitenkin usein puhumiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen ja matematiikkaan liittyviä ongelmia (Nissilä & Vaarala & Pitkänen & Dufva 2009).
Itse olen törmännyt esim. maahanmuuttajaoppilaiden omasta mielestäni melko selkeisiin lukivaikeuksiin, mutta tuen saaminen heille on "taistelun takana", koska helposti ajatellaan, että tämähän johtuu vain toisen kielen oppimisesta. Kaikkea ei voi työntää sen syyksi. Kielellisten häiriöiden todentaminen on kuitenkin melkoinen haaste, koska testit pitäisi tehdä oikeastaan sekä toisella kielellä että oppilaan äidinkielellä. Aina ei olla edes kunnolla selvillä siitä, mikä oppilaan äidinkieli on. Oppilas on saatettu ilmoittaa kouluun suomenkielisenä, vaikka tosiasiassa vahvempi kieli onkin jokin muu. Joskus oppilailla on myös tavallaan kaksi äidinkieltä, jos he ovat kasvaneet pienestä pitäen kaksikielisiksi. Suositus on, että esim. isä puhuu lapselleen omaa äidinkieltään ja äiti taas omaa äidinkieltään. Näin lapselle kehittyy "kaksi rekisteriä" vahvaksi alusta pitäen.
Tänään olin arvioimassa yhden oppilaan "toisen äidinkielen" osaamisen tasoa. On todella sääli sekin, jos maahanmuuttajaoppilaat eivät saa oman äidinkielen opetusta ja esim. vieras kirjoitusjärjestelmä pääsee unohtumaan eivätkä kielelliset taidot muutoinkaan pääse kehittymään omalla äidinkielellä.
Tämä on sarka, jolla riittäisi mielenkiintoista tutkittavaa vaikka kuinka paljon...
Olen pohtinut omaa rooliani kiertävänä opettajana. Se on toisaalta mielenkiintoinen tehtävä: avaa näköaloja laajemmalle ja eri työyhteisöjä ja niiden toimintatapoja voi vertailla. Se haitta siinä kuitenkin on, että "vierailevana tähtenä" olet aina vähän ulkopuolinen. Aina jää osa asioista kuulematta eikä muistuttajia välttämättä ole. Sellainen työyhteisöön "hitsautuminen" ontuu. Keskustelin joskus aiheesta työterveyshoitajan kanssa. Hän totesi sattuvasti: "Sinulla on työpaikka, muttei työyhteisöä." Roolini on hieman muuttunut viime aikoina; en kierrä enää niin monella koululla, mutta vanhasta roolista eroon pääseminen ei myöskään ole helppoa. Jos on ollut enemmän "taustavaikuttaja" on vaikea tulle yks´kaks´enemän näkyväksi ja kuuluvaksi.
NK3-yksilötehtävä hyvässä mielessä "pakotti" ajattelemaan omaa työtä laajemmassa kokonaisuudessa. Helposti omassa työssään urautuu ja juoksee omaa rataansa kuin silmälapuin varustettu ravihevonen :) . Perusopetuksen opettajan työ ja opettajan työ muutoinkin on melko pitkälle yksin tekemistä. Verkostoitumista ja yhteisöllisyyttä kaivattaisiin kipeästi lisää. Lyhyet välitunnit riittävät vain juuri ja juuri tärkeimpien juoksevien asioiden hoitoon. Asiat menevät kuitenkin parhaiten eteenpäin vuorovaikutuksessa ja keskustelemalla, työpareina ja -ryhminä. Näiden opintojen myötä koen tulleeni omassa arjessani hieman rohkeammaksi ottamaan asioita esille, esim. oppimisvaikeuksiin, sosiaalisiin ongelmiin ja maahanmuuttajien asemaan tehokkaampaa puuttumista.
Riviopettajan työ on kaukana prosessijohtamisesta. Ilman opintoja TAOKKissa olisin tuskin perehtynyt itsekään prosessijohtamiseen ja hallintokaavioihin. Näiden ymmärtäminen auttaa kuitenkin hahmottamaan omaa paikkaa tässä kokonaisuudessa. Perusopetus on suuri, suhteellisen kankea ja byrokraattinen organisaatio, jossa määräykset kulkevat prosessikartasta huolimatta ylhäältä alaspäin ketjuna. Ehkä johtamistapa on muuttunut kuitenkin keskustelevammaksi ja enemmän kentän ääniä huomioon ottavaksi. Tiimityöskentelyä on selvästi lisätty ja se on hyvä.
Arvokkaita ajatuksia tänne kirjoitettuna on ilo lukea. Olette selvästi saaneet itsellenne pääomaa opettajaopinnoissanne.
Tynjälän kirja vaikkakaan ei enää aivan uusi - Oppiminen tiedonrakentamisena: konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita, voi tuoda yksinkertaisuudessaan lisääkin ajateltavaa.
Itse koen, että on parempi puhua tiedon rakentumisesta ei rakentamisesta.
Jatkakaa upeita opintojanne innostuneena edelleenkin.
Opiskeluko tylsää? Ehei - suorastaan antoisaa! Herttasista Heli ja minä kokoonnuimme tänään työstämään Moodlessa Herttasina käymämme keskustelun pohjalta mainosta opettajaopinnoista NK3-tuotoksena. Talviloman voi siis aloittaa opiskellenkin. Tuli todistettua, että tehtävästä voi innostua siinä määrin, että unohtaa opiskelevansa.
Mistä meille onkaan muodostunut käsitys, että opiskelu on tylsää ja kuivaa yksin puurtamista?
Tunnistan itseäni Verkko-tutorin analyysistä. Insinöörinä olen varmasti rationaalinen ja looginen. Testi kuitenkin tulkitsee toimintatapojani enemmän harkitun analyyttiseksi toiminnaksi kuin ne varmaan oikeasti ovat. Minussa on sen verran taipumusta spontaanisuuteen ja intuitioonkin luotan usein eli jokaista asiaa en pohdi, vatvo ja punnitse ennen toimintaa. Olen jo aiemmin luonnehtinut ihmiskäsitystäni lähinnä humanistiseksi. Ihminen on mielestäni aktiivisena ja itseohjautuvana toimijana vastuussa omista teoistaan ja valinnoistaan. Itseohjautuvuus edellyttää motivaatiota.
Peruskursseilla jaan tietoa, käsityksiä, menetelmiä jne. faktojen kaltaisesti yleisinä totuuksina ja pyrin siirtämään ne opiskelijoille. Pyrin noin menettelemällä antamaan laaja-alaisesti ammatti-identiteetin rakennuspalikoita opiskelijan käyttöön.
Tietokäsitykseni on lähellä konstekstuaalista relativismia, jonka mukaan yksilöllä itsellään on merkittävä vastuu merkitysten aktiivisena luojana, mutta hän suhteuttaa nämä merkitykset muuhun tätä asiaa koskevaan tietoon. Monessa asiassa ei ole vain yhtä totuutta tai jos onkin, niin se kuitenkin yleensä ajan myötä muuttuu toiseksi. Uskon ja tiedän, että tieto on sidoksissa paitsi kulttuuriinsa myös aikaansa. Opiskelijoiden opintojen edetessä ja syventävillä kursseillani on kriittisyyden ja kyseenalaistamisen vuoro.
Tietokäsityksessäni on myös piirteitä konstruktivismista. Sen perusteella objektiivista todellisuutta ei ole olemassa. Tieto on subjektiivista ja rakentuu yksilön ainutkertaisista kokemuksista jokaiselle yksilölle erilaiseksi
Oppimateriaalit, jotka aktivoivat tekemään ja pohtimaan asioita vastaavat tietokäsitykseni huutoon. Oppimateriaalin tulee myös olla tuoretta, koska tieto on usein vahvasti kytköksissä aikaansa.
Oppimiskäsitykseni on sekä yksilö- että sosiokonstruktiivinen. Näen että oppimisessa keskeistä on uuden tiedon liittäminen oppijalla jo hallussaan olevaan osaamiseen. Oppija on aktiivinen tiedon muokkaaja ja opettaja toimii oppimisprosessin ohjaajajana ja asiantuntijuuden välittäjänä.
Omiin kokemuksiini perustuvan käsitykseni mukaan parhaiten opitaan siten tekemällä, että teoria kytketään käytännön esimerkkeihin sekä myös jo aiemmin opittuihin asioihin. Tieto ja oppi menee parhaiten perille hyödyntämällä eri kanavia, ja pyrinkin opetuksessani lisääntyvässä määrin suosimaan ja yhdistämään tekstiä ja puhetta (auditiivisuus), kuvia ja videoita (visuaalisuus) sekä tekemistä (kinesteettisyys).
Opetuksessani käsitellään tapauksia (suunnitelmia, selvitysraportteja), joissa tehdyille ja esitetyille asioille etsitään, mietitään ja keksitään perusteluja teoriaan kytkeytyen. Lisäksi myös luodaan ja ideoidaan suunnitelmaratkaisuja ja suunnitelmia soveltaen teoriaa, suunnitteluohjeita jne. ”oikeaan” tai oikeankaltaiseen kohteeseen. Työtä tehdään yksilö- ja ryhmätöinä sekä oppitunneilla ohjatusti että itsenäisinä laajoina harjoitustöinä. Opiskelijat ovat aktiivisia toimijoita.
Matkani opettajaksi kasvamisen tiellä etenee opettajaopintojen viimeisten opetusharjoittelujen kautta ja jatkuu kokemuksista oppimisen avulla opettajan työssä. Kokemukset tuovat opettajan työhön myönteisellä tavalla rutiinia ja lisäävät varmuutta. Opetuskokemukseni on tällä hetkellä vielä vähäistä, mutta keskeinen opettajan työväline eli käyttöteoria on hahmottumassa.
Mielestäni on tärkeää ohjata ja kannustaa opiskelijoita tiedonlähteille ja auttaa heitä soveltamaan tietoa käytännössä eikä vain tarjota ”valmista pakettia”. Aloittavana opettajana perustan käyttöteoriani omiin tämänhetkisiin kokemuksiini, uskomuksiini ja oppimisnäkemyksiini. Käyttöteoriani sisältää käsitykset ihmisestä, tiedosta ja osaamisesta. Tässä vaiheessa se voi olla vielä idealistinen, mutta se kehittyy ja monipuolistuu kokemusten kautta.
Mielestäni kaikki ihmiset ovat keskenään samanarvoisia, kunnioitettavia ja yksilöinä arvokkaita riippumatta esimerkiksi ihon väristä, ulkoisista ominaisuuksista tai kulttuuritaustasta. Minä haluan ajatella ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan näen, että ihminen pyrkii aktiivisesti kehittämään itseään sekä hallitsemaan elämäänsä. Käsitykseni mukaan ihminen on sosiaalinen, vastuullinen ja omaa laajat kasvumahdollisuudet. Tätä näkemystä tukee myös ohjauksen ihmiskäsitystä kuvaavan testin tulos, joka painottui keskiarvoon nähden kasvuhakui-suutta, rationaalisuutta ja taloudellisuutta korostavaan ihmiskuvaan.
Tietokäsitykseni mukaan tieto on subjektiivista ja rakentuu yksilöllisesti sosiaalisessa vuorovaiku-tuksessa ainutkertaisten kokemusten kautta. Koen opetuksessa tärkeäksi yksilöllisyyden huomioimisen sekä tilan antamisen kokeilulle ja omalle oivallukselle. Tänä päivänä tietoa on paljon saatavilla, tieto muuttuu koko ajan ja sitä on osattava paitsi etsiä myös kyseenalaistaa. Tietokäsitystäni tukevat oppimateriaalit, jotka aktivoivat opiskelijoita pohtimaan ja tekemään, kuten tuottamaan itse omaa materiaalia. Aktivointi tuo esiin opiskelijan omaa ajattelua ja osaamista.
Oppimiskäsityksistä koen sekä konstruktivistisen että humanistisen ajattelun omimmikseni. Opiskelija rakentaa uutta tietoa vanhan pohjalta ja aikaisemmat kokemukset ja osaaminen säätelevät oppimista. Oppiminen on aktiivista, ihmettelevää, kokeilevaa ja kehittävää, joka tapahtuu vuoro-vaikutuksessa muiden kanssa. Minä haluan nähdä opiskelijat vastuullisina ja motivoituneina yksilöinä, jotka pyrkivät kohti asettamiaan tavoitteita. Oman roolini näen lähinnä ohjaajana ja kannus-tajana. Opetuksessa ajatteluani tukee esimerkiksi tehtävä, joka sisältää ohjauksen lisäksi yksilöllisen työskentelyn ja yhdessä opiskelun. Tavoitteena on, että opiskelija ei vain tiedä vaan ymmärtää ja osaa soveltaa tietoa.
Pirre,
pitkin matkaa on ollut mukava lukea kirjoitteluasi. Sinusta huokuu ihailtava tasapaino ja sinulla on aina hyvin rakentavaa sanottavaa. Minusta sinä olisit ja olet huippuope! :) Toivon, että sijoitut opettajan työhön - kaltaisiasi tarvitaan!
Joku on joskus sanonut, että opettajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Itse koen tätä konkreettisesti tämän tästä, kun pikkupaikkakunnallamme erillistä S2-opetusta tarvitsevien maahanmuuttajaoppilaiden määrä ja opetuksen tarve elää kaiken aikaa... Yks´kaks´ huomaan, että eihän tämä oppilas tarvitse minua enää - hän on jo saavuttanut sellaisen kielitaidon tason, että hän kykenee itsenäiseen täysipainoiseen opiskeluun. Tämä on opettajalle yhtä aikaa sekä haikeaa että riemullista. Kuljemme opiskelijoidemme kanssa eri pituisia matkoja. Toivottavasti jätämme hyviä jälkiä.
Käytte hyvää ja monilta osin perusteltuakin keskustelua auskultantin oppimiskokemuksista kuluneen talven aikana. Sidotte näkemyksiänne ja kokemuksianne aiemmin opittuun, siis formaali- ja nonformaali oppiminen kulkevat poluillanne ja kaikkiallisuus.
Jostain syystä kaipaan vielä kokonaisuuden sitomista johinkin teoreettiseen viitekehykseen. Sitä voi tarkastella monellakin tavalla, mutta vaikkapa se kokoamani sovellus pramaattisen-, reflektiivisen-, sosiaalisen- ja episteemisen välittyneisyyden kautta kurkisteltu oppimisprosessi voisi avata yksikertaisuudessaan jotain. Vertaisarviointi on myös melko pinnallisella tasolla ja sitä ei harjoittele koskaan liikoja.
Pohdin, millä tavoin eroavat toisistaan konstruktivistinen ja behavioristinen arviointi.
Behaviorismissa opettaja arvioi opiskelijan osaamista; keskiössä on yksilön osaamisen kontrollointi. Konstruktivismissa opiskelija itse, opettaja ja opiskelijatoverit yhdessä arvioivat opiskelijan tietoa; keskiössä on tiedon varmistaminen.
Tutkivan oppimisen mukaisesti tietämys ei sijaitse ensisijaisesti yksilön päässä, vaan se on hajautettuna ryhmään, opiskelijayhteisöön ja koko yhteiskuntaan (Hakkarainen 1999).
Tässä vaiheessa kevättä perusopetuksessa suunnitellaan kovasti jo tulevaa vuotta. Edessäni on uusia haasteita: pienryhmän englantia erilaisille ja useamman tasoisille oppijoille. Olen ottanut haasteen vastaan. Teen yhteistyötä ryhmää luotsaavan erityisopettajan kanssa yhdessä suunnitellen. Näinhän tämän pitää mennäkin: ei urauduta yhteen ja samaan! :) Olen innoissani etsinyt tietoa oppimispeleistä ja -välineistä. Jos joku muukin on kiinnostunut, niin kurkatkaapa vaikkapa seuraaville sivuille:
www.earlylearning.fi
www.oivallus.com
Mietin tuota Marjatan esille nostamaa pragmaattista välittyneisyyttä äskeisen käytännön esimerkkini ja Paavolan & Hakkaraisen 2008 artikkelin "Pragmatistinen välittyneisyys uuden luomisen perustana" pohjalta.
Elämme tietoyhteiskunnassa ja meiltä opettajiltakin vaaditaan taitoa osallistua uuden tuottamisen prosesseihin. Jotta voisimme vastata uusiin haasteisiin, meidän täytyy oppia paremmin ymmärtämään prosesseja, joiden avulla uutta tietoa tuotetaan ja luodaan. Tiedon luominen riippuu mm. yhteisöllisistä tulkinnoista, jaetuista työvälineistä ja yleensä vuorovaikutuksestamme ympäristön kanssa.
Ajattelen, että yhteistyöni pohjalta erityisopettajan kanssa voi syntyä uusia oivalluksia, tapoja, käytänteitä ja materiaaleja englannin opetukseen erityisoppijoille. Ensi vuonna tähän aikaan olemme taas jonkin verran viisaampia ja ehkä kykenemme auttamaan alkuun jotakuta toista, joka tarttuu samoihin haasteisiin. Kuitenkin kaikkien on löydettävä oma toimintatapansa: mikä toimii yhden ryhmän kanssa ei välttämättä toimi toisen kanssa. Käytännössä tulemme testaamaan, mitkä asiat soveltuvat ja toimivat. Pragmaattisella välittyneisyydellä ymmärrän jotain tämänkaltaista prosessia. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä muut verkkoryhmämme opiskelijat tällä ymmärtävät? Olenko hakoteillä vai tavoittanut merkityksen?
NK3 osalta itselleni jäi päällimmäisenä mieleen maahanmuuttajat. En ole ennen syventynyt pohtimaan heidän elämäänsä. Itselläni kävi tuuri että pääsin havainnoimaan ryhmää jossa oli lukuisista eri maista oppilaita mm.turkista, latviasta, virosta, englannista, puolasta, italiasta ja thaimaasta. Alla ote NK3 havainnoinnistani:
"Tuntien perusteella kävi selväksi, että maahanmuuttajan tie on erittäin pitkä. Uusi maa, uusi kulttuuri, uusi kieli, vähän tuttuja. Vaikka maahanmuuttajalla olisi jo ammattitaito entuudestaan vaatii kuitenkin vuosia ennen kuin pääsee kunnolla sisälle suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin ja sitä kautta töihin. Maahanmuuttajan täytyy olla erittäin motivoitunut että hän jaksaa käydä tien loppuun."
Erittäin hyvää pohdintaa, JVI. Kotoutumisen tulisi olla myös kaksisuuntainen prosessi eli ei pelkästään niin, että maahanmuuttajien tulisi omaksua meidän kielemme ja kulttuurimme, vaan meidän pitäisi suomalaisina tulla heitä "puolitiehen" vastaan. Kukaan ei opi kieltä, ellei hänen kanssaan kommunikoida ja oteta häntä aidosti yhteisön jäseneksi. Meidän tulee hyväksyä myös se, että maahanmuuttajaryhmät haluavat säilyttää myös oman kielensä ja kulttuurinsa. Mielestäni heidän tulee kuitenkin noudattaa maan lakeja eli siinä mielessä sanonta: maassa maan tavalla tai maasta pois, pitää paikkansa.
Tuo pitää paikkansa, että prosessin pitää olla kaksisuuntainen. Itselläni ei käynyt mielessäkään, vaikka tuonhan pitää olla itsestään selvyys. Ja ei pelkästään kommunikointi kaksisuuntainen vaan voimme myös oppia heidän tavoistaan ym.
Oma työyhteisöni on pääosin toimiva: Opettajat keskittyvät tietysti omaan opetustyöhönsä, mutta varsinkin lukion opettajat ovat viime aikana tiivistäneet yhteistyötä ja mm. opetuksen kehittämiseen on ryhdytty yhdessä. Lukion ensi syksyn uudet opiskelijat saavat henkilökohtaiset kannettavat tietokoneet, joita he käyttävät kuin paperia ja kynää ennen. Se muuttaa myös opettajan työtä: tieto- ja viestintätekniikka ja sosiaalinen media soveltuvin osin tulevat olemaan osa opetusta.
Koulussa kokeneiden opettajien kokemusta tulisi voida hyödyntää. Heidän pedagogisista taidoistaan voisivat esim. uudet opettajat hyötyä mentoritoiminnan kautta.
Työyhteisössäni on kolmisenkymmentä opettajaa ja oppilasmäärät ovat pienenemässä. Säästösyistä opetusryhmien koot ovat suurentuneet uuden kaupungin syntymisen jälkeen. Omassa vanhassa kunnassa koulu oli itsenäisempi päättämään ryhmäkoosta.
Olen onnellisessa asemassa, kun saan opettaa kuvataidetta: murrosikäisille nuorille se on henkireikä kesken lukuaineitten opiskelun. Oppimisvaikeuksien ja motivaation puutteen takia joillekin koulun käynti on kaikkea muuta kuin kiinnostavaa. Kuvataiteessa yleensä kaikille oppilaille löytyy ainakin jokin osa-alue, jossa hän voi kokea onnistumisen elämyksiä. Omia tunteita ja ajatuksia voi purkaa työskentelyyn. Esim. savityöt ovat erinomaisen terapeuttisia.
Varsinaista työuupumista en ole itse kokenut. Opetustuntien määrä ei ole liian suuri, mutta työpäivät venyvät välillä pitkiksi opiston iltatuntien takia. Vaikkakin jonain pitkinä työiltoina voi väsyttää, johtuu se useimmiten kaamosajan pimeydestä. Vaikka tuntien valmistelut pyrin suurimmaksi osaksi tekemään koulussa hyppytuntisin, tulee töitä tuoduksi kotiin vähintäänkin ajatuksissa. Sitä ideoi ja pohdiskelee vaikka aikakauslehteä lukiessaan asioita, joita voisi toteuttaa omassa työssä. Samat opetettavat asiat ovat lähtökohtana, mutta on eri asia, minkälaisilla tehtävillä niitä harjoitellaan ja kokeillaan. Aina pitäisi olla jotain uutta ja innostavaa oppilaiden näkökulmasta.
Opettajalla tulee olla muutakin elämää kuin työ. Minä ammennan voimaa perheestä, puutarhatöistä, taidenautinnoista ja hyvästä ruoasta sekä kaikenlaisesta suunnittelusta. Luovuus ruokkii itse itseään.
Omassa työyhteisössäni välillä ”hakeudutaan” koulun jälkeen jonkun luokkaan tai jäädään opettajainhuoneeseen parantamaan maailmaa. Siinä päästellään ulos päivän höyryjä, mutta usein keskustelu suuntautuu aineitten tai opettajien välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Usein perätään riittävää tiedottamista ja avointa keskustelua.
Johtaminen on asia, johon opettajakunnan keskustelut usein ajautuvat. Johtamisesta on tullut tiimeissä ja palavereissa, koulutuksissa ja erilaisissa työryhmissä hyppäämistä. Byrokratia on iso osa johtajan työtä. Koulun arjessa opettajat kuitenkin kaipaavat fyysisesti paikalla olevaa johtajaa, joka kantaa vastuuta, reagoi nopeasti, kehittää ja kannustaa, keskustelee ja on läsnä tasapuolisena ja oikeudenmukaisena ja luotettavana esimiehenä.
Johtajan asema on henkilökunnan kannalta erilainen, jos johtaja on noussut oman opettajakunnan riveistä verrattuna ulkopuolelta tulleeseen johtajaan. Jos johtajaksi ryhtyy oman työyhteisön jäsen, etuna tietysti on, että johtajalle on tuttua työyhteisön toiminta, sen vahvuudet ja kehittämiskohteet. Hankaluutta voi koitua kateudesta: johtaja oli juuri tasaveroinen kollega ja nyt esimies. Toisinaan esimiestä arvioidaan rankimman asteikon mukaan ja virheet ovat suurennuslasin alla. Esimies kun pitäisi olla erehtymätön. Olipa esimiehenä tai esimiehen sijaisena kuka tahansa, näyttää arvostelijat olevan aina samoja.
Kyllä välituntisin opettajat kukin vuorollaan puhkuvat ja puhisevat hankalan tunnin jälkeen. Kiukku ja paha olo tarttuvat, mutta se on osattava käsitellä pois ennen seuraavaa oppituntia. Ei ole syytä sysätä oppilaiden niskaan omaa pahaa oloaan. Toisaalta ihmisiä kaikki ollaan inhimillisine tunteinemme. Joillakin on periaate, ettei oppilaille saa puhua omista asioistaan, mutta minä ajattelen toisin: olen kertonut oppilailleni esim. lähiomaiseni vakavasta sairastumisesta ja omasta huolestani hänestä ja että saatan olla välillä sen tähden hajamielinen. Oppilaat ymmärtävät. Olen sanonut myös, että ainakin luokanohjaajalle kannattaa kertoa omista ongelmista. On toden totta vaikea keskittyä esim. kokeeseen, jos edellinen ilta on tullut rajusti riideltyä kotona. Kyllä opettajat haluavat ymmärtää ja joustaa, asiat hoituvat yleensä parhain päin kunhan vain opettajalla on tietoa oppilaan ongelmasta. Oppilaasta voi tuntua ärsyttäviltä pikkumaisuuksilta opettajan huomautukset, kun hänen oma maailmansa on juuri sillä hetkellä suuressa myllerryksessä. Opettaja kyllä huomioi asian ja toimii sen mukaan, kunhan hän on tietoinen oppilaan ongelmasta. Oppilasta itseään voi jo paljon helpottaa pelkästään mieltä askarruttavan asian kertominen aikuiselle. Oppilaiden riidellessä muistutan: Opettajakaan ei voi valita työtovereitaan. Aina ei henkilökemiat kohtaa, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen ja asiallisesti tulee voida tehdä yhteistyötä.
Olen opetellut omaa työtäni kantapään kautta. Onneksi olen saanut monia hyviä neuvoja kollegoilta. Rehellisyys ja asioista avoimesti keskusteleminen on selvästi avannut luotettavia suhteita kollegoihin. Turvallisesti on voinut sanoa ääneen, että minulla on vaikeuksia jonkun hankalasti käyttäytyvän oppilaan tai ryhmän kanssa. Yhdessä on keskusteltu. Joku kertoo, miten itse on selviytynyt tai minkälaisia toimintatapoja itse on kokeillut ja mikä on tehonnut mihinkin. Aloittaessani nykyisessä työssä olin kai nuorin työntekijä. Opettajakunnan keski-ikä oli jo paremmalla puolella, moni lähestyi eläkeikää. Oma roolini saman koulun opiskelijasta oli vaihtunut opettajan rooliin.
Oman itseluottamuksen noustua, opetus- ja elämänkokemuksen kartuttua ja varsinkin opettajaopintojen jälkeen olen vahvempi ja rohkeampi työyhteisön jäsen. Koen, että yhdessä tätä työtä tehdään yhteisten päämäärien vuoksi. Siksi haluan tehdä yhteistyötä ja auttaa. Jaan mielelläni omaa asiantuntijuuttani. Ihmettelen aina kun työtoverit ovat pahoillaan, kun taas vaivaavat minua ja pyytävät minulta ja ryhmältäni palveluksia. Näinhän sen kuuluukin mennä. Mitä enemmän oppiaineet sekoittuisivat ja tehtäisiin yhteistyötä, sitä elävämpää ja elämänmakuisempaa tulisi opetuksesta ja oppimisesta. Ei taidekaan ole irti elämästä!
Työyhteisömme jäsenille tarjottiin työnohjausta ryhmäohjauksena muutama vuosi sitten. Meitä osallistui siihen kymmenkunta opettajaa. Ryhmäohjaus tapahtui koulupäivän päätteeksi. Ryhmässä saatettiin keskustella aroistakin henkilökohtaisista aiheista ja asiat tuli jäädä siihen tilaisuuteen. Minulle jäi käsitys, että ohjauksen lopputulos ei ollut kovin hyvä. Luulen, että työnohjaus on parhaimmillaan yksilöohjausta. Ehkä yksilöohjaus pitää olla jo jollakin ”asteella”, jotta ryhmäohjaus voisi tuottaa tuloksia.
Työyhteisössä viisautta on osata olla avoin ja keskusteleva, oppia virheistä eikä koskaan jatkaa pahoja puheita.
Älykkyyttä ja viisautta tarvitaan hyvään, oikeudenmukaiseen, kehittävään ja ennakoivaan johtamiseen.
Lahjakkuus ilmenee monin tavoin: Pidän itseäni lahjakkaana visuaalisissa asioissa, työtoverini on lahjakas organisoija ja tarmokas kehittäjä, joku taas matemaattisesti lahjakas. Älykkyys ja lahjakkuus ovat toisinaan hankalia termejä. Älykkyyttä pidetään liiaksi matemaattisena lahjakkuutena, kädentaitoja lahjakkuuksina. Toivon, että jokainen opettaja käyttäisi omaa lahjakkuuttaan oman oppiaineensa opettamiseen, sen kehittämiseen ja oppilaiden kohtaamiseen.
Sivistys työyhteisössä on mielestäni kulttuurinen, sosiaalinen ja pedagoginen kerrostuma, joka on muodostunut vuosien saatossa lahjakkaiden, älykkäiden ja viisaiden ihmisten sallivien, avarakatseisten, ymmärtävien, ohjaavien ja rakastavien tekojen vuorovaikutuksena.
Ihmiskäsitykseni on humanistinen, ihminen on ainutkertainen olento ja vastuullinen oman toimintansa ohjaamisesta. Ihminen on tiedostava ja empaattinen olento, joka pyrkii kehittämään itseään. Kasvuhakuisuutta koskeva ihmiskuva, ei niinkään rationaalinen tai taloudellinen: opiskelijat haluavat kehittää itseään omien kykyjen edellyttämällä tavalla. Lähes kaikilla opiskelijoilla on kyky luovaan ongelmanratkaisuun. Opiskelijat pyrkivät kehittämään kykyjään, mikäli ympäristö tarjoaa mahdollisuuksia, tukea ja haasteita. Ohjaajan tehtävänä on saada opiskelijat kokemaan itsensä hyödyllisiksi ja tärkeiksi - luottamaan omiin kykyihinsä opiskelijoina.
Tietokäsitykseni on moninaisuutta korostava, mikä tahansa mielipide on yhtä hyvä kuin toinen. Opettamani kuvataide on osoitus erilaisuuden ja moninaisuuden tärkeydestä, rikkaudesta. Ei ole oikeastaan oikeita ja vääriä tapoja, on erilaisia tapoja. ”Väärin” tekemällä saattaa syntyä uusia oivalluksia ja toimintatapoja. Konstruktivistisen tietokäsityksen mukaan tieto on subjektiivista ja rakentuu ainutkertaisista kokemuksista jokaiselle yksilölle erilaiseksi. Tutkivaa, elämyksellistä tai ongelmaperustaista oppimista tukevat opetusmateriaalit ovat lähinnä tätä tietokäsitystä. Ei ole edes kovin kiinnostavaa käyttää opetusmateriaalia, joka oppilaalle olisi jonkun asian kopioimista. Oppilaalle on annettava kysymys, raamit, ”pähkinä”…
Oppimiskäsitykseni on humanistinen: oppiminen perustuu oppijan kokemuksiin ja kykyyn arvioida omia kokemuksia ja oppimista. Tavoitteena on minän kasvu. Itseohjautuvuus, minän kasvu ja valmiudet arvioida omaa toimintaa ja oppimista ovat humanistisen oppimiskäsityksen mukaan myötäsyntyisiä. Minä ajattelen, että ne ovat enemminkin helposti käyttöönotettavia voimavaroja ja oppijan omaan motivaatioon pohjautuvaa oppimista. Kognitiivinen oppimiskäsityksen mukaan aikaisempi tieto ja merkitykset sekä vuorovaikutus ympäristön kanssa ovat keskeistä oppimisessa. Subjektiiviset kokemukset ja elämykset ovat oppimisen lähtökohta. Taiteesta opitaan katsomalla, tutkimalla, analysoimalla, itse tekemällä jne.
Konstruktivistinen oppimiskäsityksen mukaan oppiminen on aktiivinen tiedon rakentamisen prosessi. Tietoa ei voi siirtää, vaan oppija rakentaa sen itse uudelleen. Oppia ei voi kaataa oppilaan päähän, vaan hän luo itse merkityksiä aikaisemman tiedon ja kokemuksen perusteella ja tekee uusia tulkintoja. Aikaisemmat tiedot ohjaavat sitä, mitä oppija havaitsee opittavasta asiasta ja miten hän asian tulkitsee. Ymmärtävä oppiminen on oppimista isolla oolla. Onko siis ulkoa oppiminen varsinaisesti oppimista ollenkaan? Oppimiskäsityksiäni myötäilee seuraavat opetusmenetelmät: ongelmaperustainen, tutkivaa oppiminen, ryhmätyö, elämyksellinen oppiminen, luova työ, aivoriihi, case –opetus, kyselevä opetus ja opetuskeskustelu.
Täällä pääsee hienolle venematkalle kirjoittajien kanssa, seilaamaan opettajuuden vesiä laidalta laidalle, jaksamisesta eettisiin kysymyksiin, arjesta teoreettsisiin pohdiskeluihin ja teorian ja käytännön resonoitumisiin. Toivon, että tänne voi palata sitten kun pedagogista pätevyyttä todistava paperikin on laatikossa. Onnea moneen suuntaan matkallasi.
Lähetä kommentti