"Opettaja on kuin luotsi. Hän tietää, missä väylä kulkee ja osaa neuvoa ruorimiehiä, mihin päin pitää kulkea."
Toisessa näkökulmassa keskeistä on oppimisen ja opetuksen suunnittelu ja sen toteuttaminen sekä ohjattu opetusharjoittelu.
Opettajankoulutuksen yleistavoitteista painottuu oppimisen ohjaajana ja kasvattajana kehittyminen.
35 kommenttia:
Luotseja täällä huhuillaan
Taitavat luotsit olla itse parasta aikaa "luotsattavina" eli opetusharjoittelussa... Omani alkaa toden teolla marraskuun lopulla, mutta harjoitteluraporttini alku ja alustavat tuntisuunnitelmat on tehtynä sekä joitakin havainnointeja.
Eilen olin havainnoimassa NEPSY-hankkeen ja Sastamalan opiston yhdessä järjestämää koulutusiltaa, joka oli suunnattu erityistukea tarvitsevien lasten opettajille. Koulutus oli avoin myös lasten huoltajille ja muille kiinnostuneille. (Fettermanin sanoin: kaikki sidosryhmät pääsivät yhteisestä asiasta osalliseksi. Omistajuutta parhaimmillaan.) Omaan työhöni perusopetuksessa sain evästä erityisesti erityisopettajan pitämästä osuudesta. Koulupäivän selkeä rakenne auttaa nepsy-lasta (lapsi, jolla diagnosoitu neuropsykiatrinen häiriö, esim. ADHD) rauhoittumaan ja keskittymään. Opettaja voi aloittaa strukturoinnin käyttämisen aivan yksinkertaisilla piirroksilla liitutaululle koulupäivän rakenteesta: jokainen tunti tai tapahtuma omana palikkanaan, jonka sisällä on jokin symboli, joka konkretisoi toiminnan. Kuvien käytön tärkeys erityistukea tarvitsevien opetuksessa loksahti itselläni lopullisesti kohdalleen. Oli hienoa havainnoida opettajaa, joka ei ollut kiinni papereissaan, käytti kerronnallisuutta ja hyvin konkreettisia esimerkkejä sekä jakoi omaa kokemustaan.
Jälleen yksi NK2-havainnointi tehty - tällä kertaa onnistuneesti SecondLifen kautta :) Olen käynyt EduFinlandissa Avattareni kanssa tutustumassa muutamiin oppilaitosympäristöihin mm. Helsingin Työväenopistoon. Siellä ilmoitustaululla kerrottiin Studia Generalia -luennoista Helsingin Yliopiston Avoimessa yliopistossa. Ohjeita seuraten pääsi nettilinkin kautta seuraamaan luentoa suorana lähetyksenä. Uusi riemullinen oppimiskokemus, joka avasi ihan uusia näköaloja! Luennon aihe oli filosofinen: "Aineen arvoitus - Onko koko todellisuus ainetta?". Luennon avasi kosmologian professori Kari Enqvist ja hänen jälkeensä äänessä oli kolme eri asiantuntijaa: neurokemian asiantuntija professori Teija Kujala, moraalifilosofi Jaana Hallamaa sekä dosentti Panu Raatikainen dualistisesta ihmiskäsityksestä. 10 min alustukset olivat erittäin mielenkiintoisia, ei ollenkaan "paperinmakuisia" luentoja, vaan elävää, asiapitoista, huumorilla höystettyä kerrontaa. Välillä näytettiin yleisöä. Tilaisuuden aikana verkkoyleisönkin oli mahdollista lähettää kysymyksiä ja kommentteja tekstiviestinä luennoitsijoille ruudussa annettuun puhelinnumeroon. Alustusten jälkeen seurasi keskusteluosuus. Taisin hurahtaa filosofiaan! :) Ihan erilaista kuin pakolliset filosofian luennot joskus opiskeluaikana... Kokeilkaa ihmeessä SecondLifea!!
PS Jos haluat harjoittaa englantia verkossa puhumalla - aiheesta, mistä hyvänsä, SL:ssa on pelkästään tätä varten mm. ilmainen Virtlantis.
Tapasin tänään Herttasista Mervin ja Jonin kanssa SecondLifessa TAOKKin oppimiskahvilassa. Reilu tunti vierähti mukavasti jutellen ja chattaillen NK2-opetusharjoittelusta ja innostavan opettamisen pienryhmätehtävästä. Äänen laadussa oli hieman toivomisen varaa (pätki jonkin verran), mutta muuten tämä oli mielenkiintoinen oppimiskokemus. Oli hauska nähdä itsensä ja toiset ruudulla "elävän oloisena hahmona"; tuli tunne, että oikeasti kohtasimme. Meille kaikille uusi aluevaltaus viestinnän rintamalla. Kannattaa kokeilla!
Päivi
Erinomaisen askeleen kohti uudenlaista opettajuutta olette astuneet. Voitte verkostoutua aivan eri tavoin täällä maailmassa.
Tutustukaa myös VIRSUuun.
Hei Marleena,
tarkoititko VIRSUlla TAMKin virtuaalisairaalaa SecondLifessa? Kävin tutustumassa eilen niihinkin tiloihin ja totesin, että sairaanhoitajaopiskelijat voivat siellä tehdä esim. harjoitteen, miten hoidetaan MRSA- eli sairaalabakteerin saanutta potilasta. Hienosti toteutettu ympäristö. Oikeassa sairaalassa tosin olisi paljon sähäkämpi meininki :)
Päivi
Moikka kaikille! On pakko jakaa tämä teille kaikille, sillä kokemus oli todellinen HighLight!
Olin tänään aivan mielettömän opettajan tunneilla. Aiheena oli vuorovaikutus ja dialogisuus mento-roinnissa. Olimme kokoontuneet jo kerran aiemmin, josta jo reflektoinkin. Opettaja kertoi aluksi päivän tavoitteet selkeällä ja kuuluvalla äänellä, korottamatta ääntään kuitenkaan turhan korkealle. Hän puhui asiasta höystäen sitä samalla hieman huumorilla. Teimme assosiaatioharjoituksia, jossa is-tuimme ympyrässä kasvot keskelle päin. Opettaja oli itse mukana ringissä. Kokeilimme ensimmäisenä harjoituksena jatkaa aina edellisen henkilön sanasta ja aikaa oli vain sekunti. Tämän jälkeen jat-kettiin aina virkkeillä. Aika hankalaahan tuo aluksi oli, koska ei pystynyt mitenkään varautumaan, mitä omalle kohdalle osuu ja välillä tarina menikin täysin metsään:) Tarinasta tuli suhteettoman hassu, kun aikaa oli niin vähän. En ole itse koskaan aiemmin kokeillut assosiaatiota opetustilanteissa, mutta tästä viisastuneena aion todella ottaa tuon jossain vaiheessa työstettäväksi. Opettaja kertoi tarkoituksesta ja ongelmakohdista ja ei kun kokeilemaan uudelleen, tällä kerralla saimme jo pidettyä asian asiana ja kaikki sujui hienosti. Opettaja oli todella innostava ja rohkaiseva, laski leikkiä ja pisti meidät aika lailla koville, mutta kaikki tuntui lopulta aika helpolta, kun pelko itsensä nolaamisesta häipyi. Viimeisenä harjoituksena harjoittelimme itse mentorointia, teimme muutaman hengen ryhmän ja kaksi henkilöä seurasi silmä kovana ryhmän toimintaa, arvoimme tasavertaisuutta, nonverbaalista viestintää ja asiassa pysymistä. Kun sessio oli ohi, arvioijat kertoivat havainnoistaan ja sen jälkeen vaihdettiin rooleja. Opettavainen kokemus, jossa kuuli itsestään sellaisia asioita, joihin ei itse kiinnitä huomiota. Kädet puuskassa, selkä suoristui, näpräsi sormiaan, oli hermostunut, hyökkäävä tms. Opettajan opetustyyliä ei voi kuin ihailla. Hän on itsevarma, selkeäsanainen, rento ja uskottava. Hän korostaa asiaansa eleillään ja ilmeillään. Hän liikkuu luokassa samalla kun puhuu ja ottaa kaikki huomioon. Hän elää tilanteessa täysillä mukana ja silminnähden nauttii työstään. Hän oli myös hyvin kiihkeä asioista kertoessaan, mutta se ei mennyt mitenkään yli kuitenkaan. En muista, koska olisin ollut näin innostunut vielä tuntien jo loputtua, samoin muu ryhmä jäi vielä keskustelemaan päivän annista koulutuksen jälkeen. Kirjoittelen tätä nyt pari tuntia tuon jälkeen ja olen edelleen aivan intoa piukassa, tämä oli kerrassaan aivan upea kokemus ja todellinen Highlight havainnoinneissani. Oppimisympäristö oli kolkko ja epämukava, mutta kaikki unohtui, koska opettaja sai kaikki mukaan ja osalliseksi tähän koulutuspäivään. Harmi että tämä oli näillä näkymin viimeinen hänen opetuskertansa meille. Mutta viimeiseksi on pakko vielä todeta, että jos tämä ei ole innostavaa opettamista, niin en kyllä käsitä mikä voisi olla.
Hei SariA!
Mielenkiintoista luettavaa, kokemuksesi välittyi verkossa sisimpääni asti :) Viestisi keskivaiheilla sanoit jotain äärimmäisen tärkeää: "pelko itsensä nolaamisesta häipyi". Häpeä on tutkimisen arvoinen aihealue. Missä vaiheessa ja mitä opimme häpeämään? Miten siitä voi kasvaa tai oppia pois? Siirtyisin tässä helposti psykologian puolelle... Keskusteltavaa olisi paljon. Kiitos kokemuksesi jakamisesta!
Herttasina teimme 23.11.11 onnistuneesti pienryhmätyötä SecondLifessa. Koko verkkoryhmä, tämä on kutsu teille, jotka ette ole vielä SL:ään tutustuneet tai ette ole tottuneet sitä käyttämään: käykää tutustumisretkellä, oma SL-nimeni on paivi2011. Jos joku haluaa joskus vaihtaa SL:ssä kanssani ajatuksia, kerro! Yritetään löytää yhteinen aika.
Herttaset tapasivat siis SecondLifessa 23.11. Tapaaminen oli sovittu alkavaksi klo 9:00. Kaikki ryhmäläiset osallistuivat tapaamiseen. SecondLife oli melkolailla uusi tuttavuus jokaiselle ryhmäläiselle, ja alussa aikaa menikin asetusten kanssa säädellessä. SL vaatii koneelta ja nettiyhteydeltä melkoisesti suorituskykyä ja myös käyttöliittymä vaatii totuttelua, varsinkin kun senkin voi vaihtaa basic/advanced. Ongelmat saatiin kuitenkin ratkottua ja koneetkin kestivät loppuun asti.
Asiat joita pohdimme secondlifessa oli NK2 ja KEHA.
NK2:
Sovimme palautettavan työn sisällöstä ja jaoimme siihen liittyvät tehtävät. Sovimme ryhmämme alustavan aikataulun. NK2 palautettava työ valmis 15.1 mennessä ja jokaisen ryhmäläisen NK2 teksti valmis vuoden loppuun mennessä.
Jonin koonnin pohjalta Blogiin toi Päivi
Pari kokeilua SecondLifessa olemme Herttasten kanssa tehneet. Viestintään käytimme ääntä ja chatia. Mitä eroa SL:ssä sitten on verrattuna johonkin muuhun ympäristöön, jossa on käytössä ääni ja chat? Ainakin SL:n hahmot luovat tunnetta läsnäolosta. Ympäristöistä olen käynyt vain EduFinlandissa, joten en pysty kovin laajasti vielä asiaa arvioimaan, mutta varmaan myös erilaiset virtuaaliset ympäristöt tuovat lisäarvoa SL:n käyttöön. TAMK:n kahvilassa näkyi olevan myös kalenteri ja piirtotaulu, mutta niitä emme päässeet käyttämään.
Kehitettävää ympäristön sujuvuudessa vielä on. Jo hahmon luominen ja SL Viewerin lataaminen oli takkuista. Lapsille ja nuorille on suunnattu myös tämäntyyppisiä virtuaalisia maailmoja ja pelejä - noin ensinäkemältä tuntuu, että monet niistä ovat näppärämpiä käyttää. Tosin esim. pelejä käytetään ohjaimilla, jotka helpottavat hahmojen käyttöä. SL:ssä löytyy varmaan enemmänkin mahdollisuuksia ja hyödyllisiä ominaisuuksia, joihin ei vielä näin vähällä käytöllä ole päässyt kiinni.
Tietty itsevarmuus luotsilla on hyvästä, mutta ylimielisyys taas pahasta. Tietty ohjaus on on hyvästä, mutta antaa mennä-tyyli on taas pahasta. Pari esimerkkiä siitä, että opettaja joutuu koko ajan tekemisiin paradoksien kanssa. Opettajalla pitäisi olla tunneälyä havaitakseen sopivan tason opetettavien suhteen. Kun opetettavat otetaan tasonsa mukaisesti huomioon, he voivat innostua oppimisesta turvallisessa oppimisilmapiirissä.
Siniset/Ananias
Totta turiset, Ananias! Perusopetuksessa tuki on nykyään kolmiportainen: yleinen, tehostettu ja erityinen tuki. Itselläni on englannin oppilas, jolla on tehostetun tuen suunnitelma vaikean lukivaikeuden vuoksi. Englannin osalta tämä tarkoittaa mm. eriytettyä harjoituskirjaa (tehtäviä vähemmän, enemmän kuvitusta, vähemmän kirjoitustehtäviä), eriytettyjä kokeita (vaihtoehtoisia tehtäviä luetunymmärtämis- ja kirjoittamispainotteisten tehtävien tilalle, mahdollisuus tehdä koe eri tilassa ja täydentää suullisesti opettajalle.) Kun eriyttämisen keinoilla ko. oppilas on saanut jälleen onnistumisen kokemuksia, myös motivaatio on alkanut löytyä. On ollut hienoa havaita positiivista kehitystä. Oppiminen on yksilöllinen prosessi ja mielestäni vieläkin enemmän myös arvioinnin pitäisi olla yksilöllistä. Oppilaat eivät lähde oppimisprosessissaan samalta viivalta liikkeelle; miksi siis arvioinninkaan pitäisi olla tasapäistävää.
Suoritan parhaillaan NK2-opetusharjoitteluani lukiolla, jossa minulla on venäjän opetusta kakkosluokkalaisille. Sisäistä opettajien ja opiskelijoiden välistä viestintäkanavaa Wilmaa hyödyntäen teetin opiskelijoillani itsearvioinnin. He vastasivat kolmeen kysymykseen: a) Mitkä asiat koet oppineesi parhaiten ja miksi? b) Minkä asioiden oppimisen olet kokenut vaikeimmaksi ja miksi? c) Miten olet opiskellut sanastoa tässä jaksossa? Itsearvioinnit luettuani totesin, että opiskelijat osaavat hienosti jäsentää omaa oppimisprosessiaan, kuvata vahvuuksiaan ja myös niitä kielitaidon osa-alueita, joilla on eniten kehittämisen kohteita. Kirjoitin omat vastineeni opiskelijoille. Uskon, että itsearviointi ja myös opettajan sanallinen palaute oppimisprosessin aikana auttaa opiskelijoita suuntaamaan opiskelua ja harjoittelua oikein. Asioiden auki puhuminen (tai kirjoittaminen) selventää ajatuksia. Myös opettaja voi paremmin suunnata opetustaan, kun tietää, mitkä asiat tuntuvat opiskelijoista haastavilta. Liian usein palaute on feedback-tyyppistä: palaute tulee kerran puolessa vuodessa tai kurssin päätyttyä kokeista ja muusta näytöstä, mutta se ei välttämättä ohjaa eteenpäin (feedforward) eikä auta opiskelijaa kehittämään taitojaan.
Päivi, on ilahduttavaa että työstät ryhmäportfoliota ja avaat ajatukselle portteja niin harjoittelukokemusten kuin teoriankin kautta oppiaksemme yhdessä. Toivon muidenkin aktiivisuutta koko oppimisprosessin ajan. Kokemus on kuin virtaava vesi joka lipuu nopeasti ohi. Kokemustenkin jakaminen päätepysäkillä jää melko vajaaksi koko matkaa ajatellen.
Marjatta
Olin hiljattain seuraamassa kahta aika erilaista alakoulun tuntia. Tunneilla oli eri opettajat. Toinen oli ekaluokkalaisten tunti ja siellä opettaja joutui ison osan tunnista käyttämään järjestyksen pitoon. Opettaja joutui jatkuvasti huomauttelemaan viittaamisesta, paikallaan olemisesta, siitä ettei toisia saa häiritä jne. Opettajasta huomasi, että hän oli jo hiukan turhautunut, hän ei pystynyt salaamaan lievää kärttyisyyttä. Minullekin tunnin seuraajana tuli hiukan epämukava olo.
Toinen tunti oli tokaluokkalaisten tunti ja siellä oppilaat jo hallitsivat paremmin vaaditut opiskelutaidot eikä käytöshäiriöitä ollut. Opettaja pystyi keskittymään erilaisiin opetusmenetelmiin: asioista keskusteltiin sekä yhdessä, että pienryhmissä, välillä luettiin ääneen ja välillä piirrettiin taululle. Opettaja oli leppoisa ja viljeli koko ajan pientä huumoria. Oppilaat olivat koko ajan innolla mukana, eikä kukaan ehtinyt pitkästyä. Minullekin tuli innostunut olo ja hyvä mieli kun näin, kuinka mukavaa lapsilla oli tunnilla.
Vertailu on tietysti epäreilua, koska ekaluokkalaisten koulutaidot ovat varmasti vielä ihan eri tasolla kuin tokaluokkalaisten ja ryhmätkin ovat kovin erilaisia. Silti jäin väkisinkin miettimään, oliko tokaluokan opettaja omalla rennolla ja huumorintajuisella persoonallaan pystynyt luomaan luokkaansa myös rennon opiskeluilmapiirin? Kuinka paljon oppiminen ja koulussa viihtyminen on opettajan persoonasta kiinni ja kuinka paljon ryhmän kokoonpanosta? Nämä asiat varmasti vielä korostuvat alakoulussa. Itse opetan aikuisia ja aikuiset tietysti ottavat jo – ainakin enimmäkseen – itse vastuun oppimisestaan eikä opettajan persoonalla ole enää niin suurta merkitystä kuin alakoulussa. En silti väitä, etteikö opettajalla olisi iso merkitys aikuistenkin innostajana tai pahimmassa tapauksessa lannistajana.
Hei Minna,
itselläni on aivan samanlaisia kokemuksia alakoulun opettajan näkökulmasta katsottuna kuin mitä olet itse havainnoinut. Minullakin on rauhattomia ryhmiä, mutta yhden rauhattoman ryhmän kanssa saattaa silti vuorovaikutus toimia ja positiivinen vire säilyä, kun taas toisen rauhattoman ryhmän kanssa tulee tunne napit vastakkain olosta. Ryhmätilanteessa vaikuttavat todella monet asiat. Jos pystyisin itse ratkaisemaan tämän omalta kohdaltani, olisin huomattavasti onnellisempi. Se minua lohduttaa, kun vaihdan aiheesta mielipiteitä sellaisten kollegoiden kanssa, jotka opettavat samoja ryhmiä ja ovat kuitenkin opettajapersoonina varsin erilaisia kuin minä ja jotka kuitenkin raportoivat samanlaisista tilanteista ja tuntemuksista kuin minä. Opettaja saattaa todella yrittää parhaansa ja silti tulee tunne, ettei jostain syystä "onnistu". Tämä nakertaa kyllä sisäisiä voimavaroja. Mutta vastaavasti hyvin toimivista vuorovaikutustilanteista saa korvaavia kokemuksia. Onneksi kaikki päivät eivät ole samanlaisia. Itse asiassa jokainen päivä ja tunti on erilainen.
Eka- ja tokaluokkalaisia on hauska seurata, koska kaikki tekeminen on niin vilpitöntä. Se, että opettaja joutuu koko ajan pyytämään järjestystä ja hiljaisuutta on mielestäni auktoriteetin tai mielikuvituksen puutetta. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että opettaja koettaa olla opiskelijoiden kanssa kaveri ja varoo pelästyttämästä heitä, jolloin he luultavimmin kertoisivat siitä kotona ja opettaja saisi kuulla siitä seuraavalla viikolla. On todella vaikeaa olla rauhallinen opettaja, joka saa opiskelijat keskittymään vaadittuun aiheeseen. Olin havainnoimassa nelosluokkalaisia ja kuutosluokkalaisia. Nelosluokan tunteja seurasin kolmella eri tunnilla ja kahden eri opettajan vetämänä. Käsityötunti oli aivan katastrofi, opettaja ei saanut oppilaita pysymään paikoillaan tai keskittymään. Samojen oppilaiden englannin tunnilla he olivat taas ihan paikoillaan ja osallistuivat innolla opetukseen. Aihe varmasti ratkaisee osaltaan opiskelijoiden mielenkiinnon, mutta on siinä opettajillakin eroja, miten motivoi oppilaat oppimaan.
Kaikesta levottomuudesta syntyy usein konfliktitilanteita, joihin meillä ei ole työkaluja. Olen sitä mieltä, että opettajan työ on nykypäivänä muodostunut paljon haastavammaksi kuin ennen. Aiemmin lapset kunnioittivat opettajaa ja opettaja esiteltiin jo kotona auktoriteettina, jota ei kannattanut uhmata. Opettajilla oli erilaiset työkalut käytettävissä ennen vanhaan, rangaistuksia sai antaa ja puuttua asioihin, mikäli joku käyttäytyi sopimattomasti. Nykyään saa varoa jo kaikkea sanomaansakin, jottei tule syytettä ahdistamisesta tai päälle käymisestä. Varottavia esimerkkejä on jo vaikka kuinka paljon. Koulukiusaaminen on ehkäpä tämän päivän vitsaus, opiskelijat eivät saa kotoaan enää kuria ja nuhdetta, koska lastahan ei saa kurittaa tai uhkailla. Tuntuu, että nuoriso on nykyään todella uhkaavaa ja heitä on toisinaan kovin vaikea vastustaa. Kun he vielä ottavat mittaa toisistaan, meillä ei ole työkaluja puuttua siihen. Opettaja ei voi mennä väliin, sillä jo opiskelijan olkapäästä kiinniottaminen tulkitaan tarvittaessa pahoinpitelyksi. Asia kärjistyy pahimmillaan niin, että kiusatut ottavat kouluun mukaan aseita tai muita työkaluja, joilla voivat toisiaan uhkailla. Ja opettajan on täysin mahdoton olla edes varautunut tilanteisiin. Itse toimin aikuispuolella, jossa näitä ongelmia ei ole onneksi (ainakaan vielä) ollut juurikaan. Aikuiset osaavat suurimmaksi osaksi ainakin sietää niitä tyyppejä, joiden kanssa ei tule juttuun tai toimeen, mutta nuorilla pakokeinoa ei ole. Kouluun on pakko mennä vaikka jo valmiiksi tietää mikä siellä odottaa. Ja kukaan ei voi auttaa, vanhemmille kertominenkaan harvemmin johtaa mihinkään ratkaisuun ja usein he eivät näistä tiedäkään, ennen kuin on liian myöhäistä.
SariA,
kiitos havaintojesi jakamisesta perusopetuksessa! Minua erityisen kiinnostava aihe, koska itse toimin siinä ympäristössä ja jatkuvasti pohdin asioita, joita nostit esille.
Mietin tuota ryhmän hallintaa. Itse olen huomannut rauhattomien ryhmien kanssa sen, että opettajan kannattaa käyttää hyväkseen koko opetustilaa. Jos ojentaa häiritseviä oppilaita edestä ja suhteellisen kaukaa, vaikutus voi olla "plus miinus nolla", mutta kun menee lähelle häiriötä tuottavia oppilaita, kumartuu ja ottaa katsekontaktia, niin vaikutus on kyllä tehokkaampi. Vilkkaiden ja rauhattomien ryhmien kanssa on oltava myös ajankäytöllisesti tehokas: "tyhjiä" hetkiä ja "luppoaikaa" ei saisi jäädä, vaan oppilailla pitäisi olla koko ajaksi mielekästä tekemistä niin, etteivät he kerkiä ruveta "häsläämään" muuta. Tuntitilanteen pitää olla sitä "napakampi", mitä "temppuilevampi" porukka on. Nämä ovat tilanteita, joista itselläni on kokemusta. Opettajasta ei saisi myöskään huokua liika arkuus oppilaita kohtaan, koska silloin voimakastahtoiset ja näyttämishaluiset oppilaat ottavat mielellään tilanteen haltuunsa ja kieputtavat opettajaa. Nämä ovat näitä murrosikää lähestyvien tai sen jo saavuttaneiden oppilaiden kanssa yleisiä tilanteita. Tilannetaju on äärimmäisen tärkeä nuorten kanssa. Joskus tilanteita rauhoittaa myös istumajärjestyksen määrääminen. Minun on ollut pakko käyttää sitä toisinaan, vaikka mielelläni antaisin kunkin istua siinä missä haluaa.
Opetusneuvos Mikkola (2002) listaa taitoja, kykyjä ja ominaisuuksia, jotka mittaavat opettajaksi soveltuvuutta: ihmissuhdetaidot, sosiaalinen osaaminen, motivaatio, vuorovaikutustaidot, kyky toimia ryhmässä ja yhteisössä, empaattisuus, ajattelun ja ongelmanratkaisun taidot, itsensä kehittämishalu, henkinen joustavuus, yhteiskuntatietoisuus, erilaisuuden hyväksyminen sekä muutoksen sieto ja hyväksyminen.
Toisaalta sanotaan, että ei ole olemassa yhtä ainoaa persoonallisuustyyppiä, joka olisi opettajana ylitse muiden, vaan että kaikki persoonallisuudet voivat olla hyviä opettajia. Erilaisia persooniahan ovat oppijatkin. Sanotaan myös, että persoona on opettajan tärkein työväline. Olla aidosti se, mikä on.
Pohdin verkkoryhmämme opiskelijoita. Vain osan tunnen jollakin tavoin ja jossakin määrin persoonallisella tasolla. Meillä kullakin on oma polkumme takana: joku on jo toiminut opettajana, joku haaveilee opettajuudesta, joku tulee toimimaan opettajana näiden opintojen jälkeen. Yhdessä kasvamme opettajuuteen.
Mietin itseäni: jos olisin nuorena hakeutunut aineen- tai luokanopettajakoulutukseen, olisinko läpäissyt soveltuvuuskokeet? Koen tällä hetkellä olevani hyvin paljon erilaisempi persoona kuin nuorena. Ainakin minusta on tullut mielestäni sosiaalisempi ja yhteisöllisempi kuin mitä nuorena olin. Ohjatun opetusharjoittelun kautta olen oppinut lisää itsestäni ihmisenä. Jollakin tavoin koen henkisen tilan ympärilläni avartuneen.
Meniköhän filosofian puolelle?
Minäkin muistelin äskettäin, kuinka muutama vuosi sitten haaveilin opettajakoulutukseen hakeutumisesta. Silloin minulla ei ollut nykyisiä valmiuksiani: ei tietoja, taitoja eikä kokemuksia. Minkälainen opettaja minusta olisi silloin tullut? Nyt olen monta kokemusta rikkaampi ja tunnen itseni ihmisenäkin paremmin. Tiedä vaikka ensi kuussa alkavan opetusharjoittelun aikana opin itsestäni jälleen jotain lisääkin :)
Pirre, samanlaisia aatoksia on ollut minullakin. Haaveilin lukion jälkeen jonkun aikaa opettajuudesta, mutta jossain vaiheessa haave jäi muiden suunnitelmien jalkoihin. No, totta puhuakseni en hyvin todennäköisesti olisi päässytkään opiskelemaan opettajaksi ja se olisi ollut ihan oikein. Ja jos olisin päässyt, niin voi niitä lapsiparkoja jotka olisivat joutuneet silloisen itsensäkin kanssa hukassa olevan opettajanraakileen opetettavaksi ;-)
Sain eilen taas hyvän kokemuksen palautteen innostavasta merkityksestä. Meillä aloitti tammikuussa uusi aikuisten verkkoryhmä ja omalla työ- ja virkamiesoikeuden opintojaksollani on monta uutta opiskelijaa. Uudet opiskelijat ovat vielä kovin hämmennyksissään Moodlen, SoleOPS:n, ACP:n ym. verkko-opetuksen välineiden kanssa ja tehtäviin vastaaminen ylipäätän tuottaa ongelmia, kun edellisestä opiskelusta saattaa olla aikaa parikymmentäkin vuotta. Kuinka antaa palautetta niin, että pitää vaatimuksista kiinni, mutta ei lannista uutta innokasta opiskelijaa heti alkumetreillä? Opiskelun aloittaminen on monelle iso elämänmuutos, suurin osa on työssäkäyviä ja perheellisiä ja he ovat sitoutuneet muutaman vuoden tiiviiseen opiskeluun. Muutamilla uusilla opiskelijoilla ensimmäiset tehtäväpalautukset olivat sellaisia, etten voinut niitä mitenkään hyväksyä vaan jouduin palauttamaan ne täydennettäviksi. Yritin asetella sanani aika varovasti ja kannustavasti, kuitenkaan sortumatta aikuisten ihmisten aliarvioimiseen. Ilokseni sain yhdeltä uudelta opiskelijalta sähköpostiviestin, jossa hän kiitti kannustavasta ja rakentavasta palautteesta ja totesi, että palautetta hän haluaakin, jotta pystyy kehittymään. Itse huomasin, kuinka hyvältä - ja innostavalta - opettajastakin tuntuu saada positiivista palautetta! Jaksoin taas entistä tarmokkaammin jatkaa tehtäväpalautusten lukemista, kun tunsin että tekemisilläni on merkitystä opiskelijoille.
Hei Minna,
kiitos, kun jaoit arvioinnista! Positiivisen palautteen voimaannuttamisvaikutus syntyy tietyllä tavalla helposti. En malta olla siteeraamatta tässä Päivi Atjosen (2007, 91) kirjasta Hyvä, paha arviointi:
"Kriittisen palautteen voimaannuttamisvaikutus ei synny yhtä helposti, koska koulutusjärjestelmässä valta on palautteen antajalla eikä sen vastaanottajalla. Ehkä hieman yllättävä tulos löytyy Blackin ja Wiliamin (1998,13-14) tutkimusartikkelista: Vaikka kiittely saattaa listä oppilaan kiinnostusta tehtävään, sillä on vähän positiivista vaikutusta varsinaiseen suoriutumiseen. Tehokkaimmat opettajat itse asiassa antavat keskimääräistä vähemmän kiitosta."
Vaikuttaa siltä, että olet onnistunut hienosti palautteen annossa! Kriittisen palautteen antaminen on taiteenlaji.
Erilaisuus on rikkaus, mutta toki myös haaste. Törmäsin tähän asiaan nykyisessä lehtorin toimessani heti ensimmäisen opettamani ryhmän kanssa. Porukka oli varsin heterogeeninen aikuisryhmä: ääripäissä rakennustyömaiden äijäkulttuurissa ajatusmaailmansa ja puheenpartensa muokanneita kirvesmiehiä sekä humanistisissa yliopistoissa opintonsa äskettäin suorittaneita maistereita. Ikähaarukkakin ryhmällä oli 25 - 63 vuotta. Jouduin miettimään asioiden esittämistä ja oppituntien suunnittelua ihan erilailla kuin luentojani teekkareille.
Opiskelijoista kannattaa tykätä. Luulen että opettaja tekee itselleen suurimman virheen ja vahingon, jos alkaa inhota vaikkapa jotakin luokkaa. Itse koen, että suvaitsevaisuudesta on etua opiskelijoiden kohtaamisessa. Olen jo ehtinyt oppia, että ns. lusmuissakin on tosi hyviä tyyppejä ja kaikki ovat hyviä jossain. Taannoin eräs harvoin oppitunneilla käyvä ja kokeet nippa nappa selvittävä kaveri piti tuntiharjoitukseen liittyen loistavan esityksen. Se oli ytimekäs, selkeä, rento, ilmeikäs sekä hauska ja siihen toi ilmiselvää lisäarvoa hänen habituksensa (ylisuuret vaatteet) ja siihen liittyvä alakulttuuriharrastuneisuus (jou!).
”Opettaja ei saa olla kaveri” -väitteestä olen eri mieltä ainakin oman opettajuuteni osalta. Koen, että minulle on luontaista pyrkimys kaverilliseen suhteeseen opiskelijoitteni kanssa: se tuo opetustilanteisiin ja kaikkinaiseen vuorovaikutukseen heidän kanssaan leppoisuutta ja rentoutta. Aito, teeskentelemätön minäni on jotenkin sellainen. Auktoriteetti pitää kuitenkin rakentaa esim. asiantuntijuuden ja innostuneisuuden avulla.
Kun olen oppinut tuntemaan luokan (ja luokka minut), niin pystyn hiljentämään takanurkan mölyämistään jatkavan ”jätkäporukan” jopa tyyliin ”nyt kuono umpeen siellä takana” kenenkään siitä loukkaantumatta. Opiskelijoiden opetuksestani antamissa arvioissa saan parhaat pisteet ilmapiiristä, vuorovaikutuksesta ja opettajan lähestyttävyydestä.
Opettajaopintoja aloittaessa ei pieneen mieleeni tullut, miten luovia ja monipuolisia töitä eri pienryhmät saavat aikaan. On ollut hienoa olla osa tätä prosessia ja toimia yhteisössä tuoden siihen omat vahvuudet mukaan.
Siniset - olitte ytimekkäästi kiteyttäneet innostavan opettamisen tarkoituksen: 1) oppilas motivoituu opiskelemaan, 2) reflektoimaan oppimaansa ja 3) osaa käytännössä soveltaa opetettuja asioita. Opettajan ei tarvitse olla sirkuspelle, mutta ehkä hyvä opetus on kuin hyvä ruoka: siinä on pikantisti mausteita.
Wirtaset - laajensitte käsitystämme siitä, kuinka monipuolisia ovat oppimisympäristöt. Tätä ei aina tule ajatelleeksi.
Leppoisat - toden totta: kaikki lähtee liikkeelle opetussuunnitelmasta, jonka laatimiseen on panostettava. Paras vaihtoehto on, kun opettajat itse ovat sitä työstämässä, mikä lisää yhteisöllisyyttä ja opettajien sitoutumista.
Olin tänään havainoimassa lukion maantieteen ja ruotsin tuntia. Opetusryhmä oli kummassakin oppiaineessa sama. Tuli esille, miten sama opiskelija saattaa olla erilainen eri oppiaineessa, eri opettajan luokassa. Opiskelijan motivointi on keskeistä. Sanomalehtiviikko näkyi kummankin oppiaineen opetuksessa. Maantieteessä oli tutkittu maantieteeseen liittyviä uutisia lehdistä ja kirjoitettu niistä pienryhminä blogiin, parhaissa jopa analysoitu uutista. Toiminnallisuus aktivoi ja innosti opiskelijoita. Muutoin oppitunti sujui rauhallisesti ja asiallisesti opettajan hallitessa hyvin esitystekniikkansa.
Ruotsin kielessä opettaja aktivoi opiskelijoita lukemaan ruotsinkielisiä sanomalehtiä, joista sitten valitsivat uutisen, jonka sisällön he käänsivät ja esittivät koko ryhmälle. Lisäksi heidän tuli valita tekstistä kolme keskeistä sanaa, josta esittivät taivusmuodot. Varmaankaan lukion kielten tunneilla ei juuri ole tuollaiseen aikaa, kun pitää paahtaa eteenpäin.
Kokemusta englannin tunneilta:
Alakoulun englannissa pitäisi oppia myös karttaa… Monille alakoululaisille saariryhmä Atlantilla on yksinkertaisesti vain ”Englanti” ja Englannin lipuksi luullaan Yhdistyneen Kuningaskunnan lippua. Käsitteet Brittein saaret, Iso-Britannia, Yhdistynyt Kuningaskunta ja erilliset osat Englanti, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti ja oma maansa Irlannin tasavalta ovat suloisessa sekasotkussa… Toki pienemmille ja isommillekin oppijoille opettaja voi näyttää nämä kartalta ja samalla kertoa asioita, mutta isompien alakoululaisten kanssa toimii hienosti esim. julistetyyppisten ryhmätöiden tekeminen. Tuotoksista tulee hienoja ja persoonallisia. Toimimme luokanopettajan kanssa siten, että hän avusti tiedon haussa tietokoneluokassa ja minä ohjasin vastapäisessä luokassa ryhmien muuta työskentelyä. Vinkkejä ja apua annoin vain tarvittaessa – muutoin vapaat kädet. Muutamista etsittävistä tiedoista oli sovittu etukäteen. Vanhan koulukiinteistön vähän karu englannin luokka sai seinilleen iloa ja väriä. Kukin ryhmä esitteli tuotoksensa ja muut ryhmät saivat arvioida töitä. Oppilaat olivat innoissaan ja oppivat toisiltaan. Luulenpa, että kartta-asiat hahmottuivat ja jäivät paremmin mieleen itse työstäen.
Havainnoinnit ja opetusharjoittelut on tullut kunnialla suoritettua. NK2 osalta suoritin havainnointeja muunmuassa aikuiskoulutuksen, vammaisten sekä ammatillisen erityisopetuksen parissa. Päällimmäisenä NK2 havainnoinneista ja opetusharjoitteluista jäi mieleen erityistä apua tarvitsevien havainnoinnit. Itse työskentelen aikuiskoulutuksen parissa ja työssäni on pitkälti normaalityöarjen tai normaalit opettajan rasitteet, jos näin voi sanoa. Havainnointien perusteella uskon, että vaikeasti vammaisten tai erityistä apua tarvitsevien kanssa toimitaan enemmän tunne tasolla. Toisin sanoen tuollaisessa opetustyössä on suuremmat rikkaudet, mutta vastakohtana myös suuremmat murheet. Oli hienoa seurata, miten hyvin opettajat toimivat esim. Bovallius ammattiopistossa.
JVI - onko sinun mahdollista antaa jokin esimerkki opettajien hyvästä toiminnasta Bovallius-ammattiopistossa? Olisi mielenkiintoista kuulla. Tietenkään kukaan yksittäinen opiskelija ei saisi olla tunnistettavissa esimerkistä...
NK2-opetusharjoittelu oli minullekin kokonaisuutena antoisa - tosin hyvin työllistävä. Tuntien pitäminen kokeneen opettajan läsnäollessa ja palautteen saaminen oli tärkeää ja on auttanut minua suuntaamaan opetustani eri oppimistyylit huomioiden. Koen oppineeni myös enemmän havainnollistamista ja selkeyttä, jotka ovat lapsia opettaessa erityisen tärkeitä asioita. Teetän nykyään myös enemmän työtä oppijoilla itsellään. Kaikkea ei kannata pureskella valmiiksi.
Opettajana jo useamman vuoden toimineena sain erityisesti apua riittämättömyyden tunteeseeni. Olen ollut itseäni kohtaan hyvin kriittinen, mutta ohjatun harjoittelun aikana rima madaltui terveellä tavalla. "Teemme parhaamme ja se riittää" oli ohjaavan opettajani motto, jonka tulen muistamaan aina.
Päiväuni - Havainnointi tapahtui Bovallius erityisammattiopistossa ja ryhmä oli 3 - vuosiluokan toimitilahuoltajaksi opiskelevat - tutkintoon johtava koulutus. Bovallius järjestää myös valmentavaa koulutusta.
Oppimisympäristö ja ryhmäkoko oli jotain mihin en ole itse ennen törmännyt. Oppimisympäristö oli huone johon oli pöydän ympärille asetettu tuolit. Vaikutti hieman olohuoneelta. Ryhmäkoko oli pieni. Tunnelma oli erittäin rento eikä missään nimessä mitenkään virallisen. Opettaja ei missään vaiheessa kertonut perinteiseen opetustyliin vaan asioista keskusteltiin. Opettaja osasi todella hienosti johdatella oppilaan ajattelua. Enkä tarkoita mitään pakonomaista aivopesua vaan ikäänkuin opettaja sai oppilaan paremmin ajattelemaan. Herätteli ajattelua johdattavilla kysymyksillä. Oppilaat liittivät usein omat kokemuksensa ja elämänsä keskusteltavaan asiaan. Uskon, että itse olisin ollut täysin hukassa tuollaisen erityisryhmän kanssa. Toki välillä osalla tuli turhatumista. Yksi oppilas ryhtyi kuuntelemaan musiikkia korvalappustereoilla kesken opetuksen. Tähän ei juurikaan reakoitu ja eipä siinä kauaa mennytkään kun oppilas osallistui taas tuntiin. Normaalistihan tuollaiseen puututtaisiin heti, joka häiritsisi kaikkien osallistumista. Myös se oli uutta että heidän päivärytmiin oli sekoitettu normaaliarjen askareita. kuten kahvinkeittoa ja siivousta. näistä on varmasti hyötyä oppilaille jatkossa jos he haluavat pärjätä yksin. Normaaliaskareista oli pyritty tekemään minun ymmärtääkseni rutiineja.
JVI - kiitos! Todella mielenkiintoista luettavaa! Arvelenpa, että ns. normaaliopetuksessakin tarvittaisiin samanlaisia toimintatapoja, koska monilla nykynuorilla arjen perustaidot ovat jokseenkin kateissa. Olin tänään perusopetuksen VESO-koulutuspäivässä, jossa jakaannuimme ennalta valitsemiimme työpajoihin. Olin mukana työpajassa, jonka teema oli yhteistoiminnallinen oppiminen. Ensimmäinen tehtävämme siellä oli 5 hengen ryhmänä miettiä, mitä taitoja oppijamme tulevassa työelämässä kipeimmin tarvitsevat. Kaikkien pienryhmien vastauksista koottiin taululle seuraavat tärkeimmät:
1) Sosiaaliset taidot
2) itsetunto
3) Vastuu
4) yritteliäisyys
5) Perustaidot (tiedot, taidot ja tiedon hankinta).
Kouluttajat Päivi Rimpeläinen ja Jarno Bruun, Kuopion Pirtin koulun opettajat, ovat jo kymmenisen vuotta tehneet tiivistä yhteistyötä opettaen kahta luokkaa yhdessä (erityisopetuksen ja yleisopetuksen alakoulun yhdistetty luokka). Heillä on pitkä kokemus paitsi samanaikaisopetuksesta, myös tiimiopettajuudesta, joustavasta ryhmittelystä ja yhteistoiminnallisesta oppimisesta. He ovat kirjoittaneet myös kirjan Värikkäät oppilaamme, joka on ladattavissa netistä http://www.oph.fi/download/46882_varikkaat_oppilaamme.pdf
Kouluttajat suosittelivat myös Pekka Himasen kirjaa Kukoistuksen käsikirja. Perusajatuksena on, että jokaisella on 100 %-nen ihmisarvo.
Tuo on jotain uutta, josta en ole ennen kuullutkaan, että kaksi opettajaa hoitaa kahta luokkaa. Menetelmä tuo varmasti opettajilee suuria etuja. Esimerkiksi toisen vahvuuksien hyödyntöminen saa täysin uuden ulottuvuuden. Ideoilleen saan aina myös eri ihmisen näkökulman ja parhaimmassa tapauksessa jopa synnyttää kehittävää keskustelua.
Miten yleistä tuollainen systeemi Suomessa mahtaa olla?
Onko tämä tapaus ainoa laatuaan?
JVI, minulla ei ole tilastoa samanaikaisopetuksen määrästä, mutta samanaikaisopetuksen määrä on kyllä kasvussa, kuten erityisoppijoidenkin. Itse en ollut koskaan ennen kuullut ihan vastaavasta samanaikaisopetuksesta, mitä Rimpeläisen ja Bruunin yhteistyö edustaa. Heillä on tosiaan yhteensä 32 oppilasta, muistaakseni 16 siitä määrästä on erityistä tukea tarvitsevia. (Lisäksi heillä on koulunkäyntiavustaja luokassaan koko ajan.) Opettajilla tuntui luentojen aikanakin olevan saumaton yhteistyö: kun toinen lopetti, toinen jatkoi ajatusta erittäin luontevasti - ikään kuin heillä olisi ollut "yhteiset aivot" :) Näin hienoksi voi yhteistyö hioutua. Toki he palauttivat meidät maan pinnalle sanomalla, että heilläkin on omat huonot päivänsä :)
Toki on selvääkin, että kaikilla on huonot päivänsä. Toisaalta tuolla menetelmällä pari voi toimia vahvistuksena. Sitten jos molempien huono päivä sattuu samalle päivälle ei mene hyvin:)
Lähetä kommentti